Arvio: Ei mikään kesy leijona

Jos pitäisi mainita teos, joka on Raamatun ohella opettanut minulle eniten Jumalasta, se olisi varmaankin C. S. Lewisin lastenromaani Velho ja leijona.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa ala-asteella, ja se jätti jälkeensä polttavan kaipuun Narniaan. Etsin kotini nurkat toivoen, että jostakin löytyisi satumaahan johtava vaatekaappi tai salainen luukku. Minun kotini kaapit johtivat kuitenkin vain 1980-luvun muotiin.

Myöhemmin, kun opiskelin kirjallisuutta yliopistossa, Narnia tuli yllättäen puheeksi eräässä illanvietossa. Opiskelukaverini syytti kristittyjä kirjasarjan päähenkilön, Aslan-leijonan, omimisesta.

”Ne väittävät, että se on muka Jeesus”, hän sanoi tuohtuneena.

Olin hämilläni. Minulle yhteys oli ollut jo lapsena ilmeinen, vaikkei kukaan ollut sitä kertonut. Tähän tulkintaan päätyäkseen ei tarvitse kuin tuntea kristinuskon perusteita. Uhrikuolema, ylösnousemus; tuleeko mitään mieleen? Vaikka Narnioiden kristilliset viittaukset ovat selviä, C. S. Lewis ei omien sanojensa mukaan alun perin suunnitellut teoksia kristilliseksi allegoriaksi. Lähtökohtana olivat hänen mieleensä nousseet kuvat, kuten sateenvarjoa kantava fauni. Tarinoissa viliseekin puhuvien eläinten lisäksi mytologioiden hahmoja kentaureista joulupukkiin.

Lewisin tapa yhdistellä erilaisia vaikutteita on herättänyt myös kritiikkiä. Jotkut haluaisivat, että Narnia olisi vielä selkeämmin kristillinen, kun taas toiset syyttävät sitä liian kristilliseksi. Lewisin ystävä J. R. R. Tolkien, kristitty fantasiakirjailija itsekin, piti teosten kuvaamaa maailmaa liian sekavana. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että niissä liikutaan kahdessa todellisuudessa, Narniassa ja Englannissa; hänen omat Taru sormusten herrasta -tarinansa edustavat niin sanottua korkeaa fantasiaa, jossa tapahtumat sijoittuvat kokonaan kuvitteelliseen maailmaan.

Lapsia Lewisin rönsyily on tuskin koskaan haitannut. Sehän vain tarkoittaa, että Narniassa kaikki on mahdollista.

Jos Narnioita lähestyy hengellisinä teoksina, niiden avulla voi oivaltaa monia asioita, jotka Raamattua lukiessa ja saarnoja kuunnellessa saattavat jäädä etäisiksi.

Itselleni Aslanin hahmo on antanut uutta näkökulmaa vaikeasti avautuviin teologisiin kysymyksiin, esimerkiksi siihen, mitä jumalanpelko voisi tarkoittaa. Aslan on samaan aikaan pelottava ja hyvä, ”ei mikään kesy leijona”. Hänen lähellään sydän alkaa pamppailla tavallista nopeammin.

Yksi lempikohdistani rinnastuu oivallisesti kristittynä kasvamiseen. Aslan ja Lucy-tyttö tapaavat siinä pitkän eron jälkeen.

”’Tervetuloa, lapsi’, sanoi leijona.

’Aslan’, sanoi Lucy, ’olet isompi.’

’Se johtuu siitä, että olet vanhempi, pienokainen.’

’Eikö siitä, että sinä olet vanhempi?’ kysyi Lucy.

’En ole. Mutta tulen mielestäsi yhä suuremmaksi sitä mukaa kuin itse kasvat.’”

Teosten sisäisessä aikajärjestyksessä ensimmäinen, Taikurin veljenpoika, kuvaa maailman luomista. Seitsenosainen sarja päättyy Narnian viimeiseen taisteluun, jossa tunnettu maailma tuhoutuu ja Aslan johdattaa seuraajansa todelliseen Narniaan.

Kirjasarjan loppu ei ole muodostunut minulle samalla tavalla läheiseksi kuin alku. Apokalyptiset tunnelmat tuntuvat hivenen liian vakavilta, mutta toisaalta Lewis onnistuu muovailemaan onnellisen lopun ilman että jännite lässähtää. Taivaskaipuu on käsite, jota nykyihminen helposti vierastaa. Niin minäkin, mutta ymmärrän asian vähän paremmin siitä,  kuinka yksisarvinen nimeltä Päärly kuvaa todellista Narniaa:

”Minä olen vihdoin tullut kotiin! Tämä on minun oikea kotimaani! Tänne minä kuulun. Juuri tätä maata minä olen koko ikäni hakenut, vaikken tätä ennen sitä itse tiennytkään.”

Tai kuten Aslan sanoo: ”Lukukausi on päättynyt, loma on alkanut. Uni on ohitse: tämä on aamu.”


Säde Loponen