Voimakas sanoma ja Hengen palo – Juhannuskonferenssin "elämän ja kuoleman kysymys"

Maamme suurimpien hengellisten tapahtumien joukkoon kiilannut konferenssi on yhteyden, yhteisponnistusten ja talkooinnon täyttymys.”

Näin kuvailee pastori-teologi ja kirjailija Tapio Sopanen vuonna 1945 alkunsa saanutta Juhannuskonferenssia uunituoreen teoksensa Yhteys kantaa – Juhannuskonferenssi 70 vuotta (Aikamedia 2016) esipuheessa. Kun Iso Kirja ry:n konferenssitoimikunta ja Aikamedia pyysivät Sopasta joulukuussa 2014 tarttumaan kirjoitusurakkaan, hänen oli helppo ottaa toimeksianto vastaan.

– Olin kerännyt aineistoa omaehtoisesti jo usean vuoden ajan. Yhtenä syynä tähän on helluntaiherätyksen historian opetustyö Isossa Kirjassa ja toisena elävä kiinnostus lähihistoriaan.

Haastateltavat innoittivat

Tapio Sopasella oli jo valmiiksi tallessa muistiinpanoja konferenssitoimikunnan kokouksista vuodesta 1984 lähtien. Lisäksi hän laskeskelee haastatelleensa vuosien varrella kasvotusten, sähköpostitse tai puhelimitse pitkästi yli toistasataa ihmistä.

Kirjoitusprosessin ajalta mieleen on jäänyt erityisesti kaksi kohtaamista.

– Toinen oli 90-vuotiaan Irja Ilmoniemen tapaaminen hänen kodissaan Keuruulla. Irjan muistot ensimmäisestä konferenssista ja hänen johdonmukainen kerrontansa tekivät minuun suuren vaikutuksen. Erityisesti kertomus voimakkaasta Pyhän Hengen toiminnasta ensimmäisessä konferenssissa kosketti syvästi. Siitä syntyi kaipaus saada kokea jotain samanlaista myös nykyajan konferensseissa.

Toinen mieleenpainuva haastattelureissu suuntautui Ritva ja Vilho Mäkelän kotiin Hattulaan. Sopanen kuvaa Vilhon kerrontatapaa suorastaan lumoavaksi.

– Monet tilanteet olimme kokeneet yhdessä vuosikymmenten saatossa, mutta hyvin moni asia sai paljon lisäväriä. Tämän pariskunnan panosta konferenssipalvelussa ajattelen suurella kunnioituksella.

Muistot heräsivät eloon

Kirjailijan oma konferenssipalvelu-ura alkoi vuonna 1980. Vuosien varrella Tapio Sopanen on katsellut suurtapahtumaa niin ohjelmavastuusta kuin erilaisista järjestelytehtävistä käsin. Konferenssitoimikunnassa Sopanen on toiminut yli 20 vuotta ja konferenssi-isäntänäkin viitenä kesänä.

Näiden vuosien aikana miehelle on kertynyt paljon sellaisiakin henkilökohtaisia kokemuksia, jotka eivät mahtuneet kirjan lehdille.

– Muun muassa omien tyttärieni lauluesitykset lastenkokouksissa 1970- ja 1980-luvuilla ovat jääneet mieleeni. Yksi ehdoton kohokohta oli vuonna 1987, kun esitin pääosaa lastenkokouksen näytelmässä Pikku kristitty, joka oli lasten tasolle tuotu kertomus John Bunyanin Kristityn vaelluksesta.

Videoitu esitys poiki kutsun tulla näyttelemään vapaakirkollisista Jokisen saarnaajaveljeksistä suunniteltuun elokuvaan. Vaikka projekti ei toteutunut, palaute jäi mieleen.

– Merkittävin konferenssikokemukseni lienee kuitenkin vuodelta 1969, jolloin muutaman kuukauden ikäisenä avioparina antauduimme vaimoni Ritvan kanssa erään tilaisuuden lopuksi kokoaikaiseen Jumalan valtakunnan työhön. Se oli kauaskantoinen ratkaisu.

Yhteys ja julistus keskiöön

Tapio Sopanen kertoo esittäneensä kaikille haastattelemilleen helluntaiherätyksen vaikuttajille saman kysymyksen: ”Mikä on Juhannuskonferenssin merkitys?”

– Poikkeuksetta kaikkien mielipide oli, että konferenssi on liikkeen yhteyden lujittaja. Tämä näkökulma tuli esiin jo 1940-luvulta olevista lähteistä. Olen samaa mieltä asioita sisältäpäin katseltuani.

Vuosikymmenten aikana konferenssit ovat kehittyneet järjestelyiltään ja ohjelmasisällöltään. Viime vuosina internet on mahdollistanut juhlien seuraamisen mistä päin maailmaa tahansa. Sopanen toivoisikin, että luonteva uudistumisen suunta jatkuisi ilman radikaaleja muutoksia; jos konferenssista tulee voimakkaasti nuorisopainotteinen, vanhempi väki jää pois tai hakeutuu muualle.

– Monet haastateltavani painottivat konferenssin perhejuhlan luonnetta: kaikki ikä- ja intressiryhmät tulisi ottaa tasapuolisesti huomioon. Toivon Jumalan antamaa viisautta ja oikeaa herkkyyttä järjestäjille.

– Voimakasta julistusta Pyhässä Hengessä kaivataan. Kaiken muun – myös musiikin – tulisi vain tukea sitä. Olen vahvasti sitä mieltä, että tämä on elämän ja kuoleman kysymys.


Elina Rautio

Muistoja ensimmäisestä konferenssista

Irja Ilmoniemi aloitti oppikoulun vuonna 1937 Viipurin toisessa tyttökoulussa. Talvisodan  vuoksi perhe joutui lähtemään evakkoon vuonna 1939 Ruoveden Visuvedelle. Sieltä matka jatkui Tampereelle, jossa Irja päätti koulunsa. Tampereen helluntaiseurakunnasta tuli siis hänen kotiseurakuntansa.

Irja Ilmoniemi muistaa, että konferenssin järjestäminen oli suuri ponnistus seurakunnalle. Irja valittiin hoitamaan konferenssitoimistoa, jossa hän työskenteli melkein yksin. Majoitusasioita hoiteli Irjan muistin mukaan joku veli, mutta muut asiat jäivät 21-vuotiaan naisen vastuulle.

Toimistotehtävien ohella Irja osallistui myös konferenssikuoroon, jonka innostavana johtajana toimi Rafael Öhberg. Hän oli sananjulistaja ja lahjakas musiikkimies: kuoronjohtaja, säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja, jonka elämä päättyi jo 50-vuotiaana.

Kitaraa konferenssikuorossa soittaneelle Irjalle jäivät mieleen erityisesti useat viulut ja kitarat. Innostavat laulut tempasivat mukaansa niin laulajat kuin yleisönkin. ”Lauluissa oli voimakas sanoma ja Hengen palo”, Ilmoniemi muistelee.

Viipurin Saalemissa Irja Ilmoniemi oli tottunut Pyhän Hengen toimintaan ja siihen, että Hengen sanomat olivat osa normaalia seurakuntaelämää. Mieleenpainuvia olivat olleet myös niin sanotut rakkausateriat. Äitinsä mukana kokouksiin osallistunut Irja oli imenyt ”Viipurin hengen”. Jotain vastaavaa tuntui olevan myös Tampereen konferenssissa.



Vuoden 1945 konferenssikuvaus on katkelma Tapio Sopasen kirjasta Yhteys kantaa – Juhannuskonferenssi 70 vuotta (Aikamedia 2016).