Tämä on tullut tarpeeseen, sillä tilat ovat viikoittain tehokkaassa käytössä. Muun muassa sunnuntaisin seurakunnan toimitilarakennuksessa keskellä Kontulan lähiötä pidetään kolmet jumalanpalvelukset; Metrokappelin omat ja sen lisäksi etiopialaisen ja venäläisen seurakunnan tilaisuudet. Ne vetävät yhteensä parhaimmillaan arviolta yli kolmesataa henkeä.
Seurakunnan pastorin ja evankelistan Kari KK Korhosen puheista kuuluu, että lähiöseurakunnan elämä on vilkasta.
– Meillä on jäseniä 310. Tänäkin keväänä on sali ollut useasti melkein täynnä. Ja viime vuonna kastoimme ihmisiä enemmän kuin aikoihin.
Korhonen kertoo, että useilla seurakuntaan tulevilla uusilla jäsenillä ei ole ennestään ollut seurakuntataustaa. Metrokappeli onkin aina halunnut olla ulospäinsuuntautuva yhteisö. Tänä kesänä sillä on tarkoitus jalkautua torille kerran viikossa musiikillisella tilaisuudella. Myös Korhonen itse viihtyy hyvin katupuolella.
– Meillä oli toukokuun lopussa remontin valmistumisen kunniaksi järjestetty kiitosjuhla. Kun nuoret pitivät salissa hiphop-tapahtumaa, minä lähdin ulos kutsumaan ihmisiä.
Kari KK Korhonen toteaa, että hyvä työtiimi on ollut suurena syynä siihen, että seurakunta on saanut nauttia menestyksestä.
– Kaikki ovat löytäneet oman palvelupaikkansa.
Mutta tähänkään ei haluta jämähtää.
Korhonen pohtii jo, missä olisi seuraava maa-ala vallattavaksi. Remontin tarkoituksena esimerkiksi oli pintojen päivityksen lisäksi rakentaa saliin sellainen tekniikka, että tulevaisuudessa seurakunta voi halutessaan aloittaa mediatyön.
Entä maahanmuuttajat?
Kontula ei ole kaukana Itäkeskuksesta, jonka ostoskeskuksista on tullut maahanmuuttajataustaisten suosikkikohtaamispaikkoja Helsingissä.
– Heidän tavoittamiseen tarvitaan paljon voimavaroja, eivätkä meidän resurssimme siihen riitä, Korhonen toteaa.
Mutta siitä Korhonen pitää, että Suomen romaneja on alkanut pyöriä mukana.
– Se on minusta elämän merkki.
Irene Pöllänen ja hänen tyttärensä Marika Pöllänen löysivät tiensä Metrokappeliin neljä vuotta sitten.
– Silloinen työkaverini lauloi seurakunnassa erilaisissa kokoonpanoissa, ja kerran hän kutsui minut kuuntelemaan. Me menimme sinne tyttäreni kanssa ja kummatkin tykästyimme. Paikka oli lämminhenkinen. Meininki oli elävää ja ihmiset tutustuivat toisiinsa.
Pelkästään luterilaiseen jumalanpalveluselämään tottuneena helluntailainen meno tuntui Pölläsille mielekkäältä vaihtelulta. Nyt he ovat monessa mukana, jopa niin aktiivisesti, että muita harrastuksia perheen ja liikunnan lisäksi Irene ei enää koe tarvitsevansa.
Niina Tuovinen