Ville Kalaniemi: Ratkaisukeskeisyyttä osoittelun tilalle

Syksyllä tarvittavan määrän nimiä kerännyt kansalaisaloite kannabiksen yksityiskäytön ja -kasvattamisen dekriminalisoimiseksi etenee eduskunnan käsittelyyn.

Maailmalla kannabiksen käyttö on laillistettu muutamissa maissa. Suomessa on tutkittu Portugalin mallia, jossa huumausaineiden käyttörikokset poistettiin lainsäädännöstä vuonna 2001, ja huumeiden käyttäjiä on pyritty kohtaamaan ”potilaina eikä rikollisina”. Maan huumeongelma on jonkin verran korjaantunut.

Kristittyjen ja muiden konservatiivien huoli dekriminalisointi-innossa on liittynyt siihen, antaisiko salliva lainsäädäntö eettisen ohjeen, jossa huumausaineiden käyttö olisi lähtökohtaisesti hyväksyttävää.

Pastorin ja vertaistyön koordinaattorin Ville Kalaniemen ajatukset vapautettavista huumausaineista eivät mene yksiä latuja.

– Olen päihdevastainen, ja kannabiksen kasvattamisen haluaisin pitää rikollisena. Hallussapito ja käyttö ovat siinä ja siinä, kannattaako niitä pitää laittomana.

Ville Kalaniemi katsoo, että jo nyt viranomaiset eivät enää puutu kannabiksen käyttöön. Kotikasvatus on myös ilmeisesti yleistynyt tavattoman paljon.

– Maailma on muuttunut. Me aloitimme pilvenpolton aikanaan tuontihasiksella, jollaista monet nykynuoret eivät ole edes nähneet. Nykyinen kannabis on kodeissa kasvatettua.

Alun perin helsinkiläisen Ville Kalaniemen oma ainehistoria alkoi lukioikäisenä. Uskovia kavereita tai seurakuntayhteyttä ei ollut. Kokeilunhalu vei mennessään.

– Muistan vieläkin sen tunnekokemuksen, joka kokeiluihin liittyi. Luulen, että runsaan päihteidenkäytön taustalla saattoi olla minullakin jonkinlainen adrenaliiniaddiktio. Kaipasin uutuudenviehätystä, seikkailua, fiiliksiä ja kokemuksia.

Sitten reissattiin Goalla ja Amsterdamissa uusia kokemuksia etsien. Lopulta mikään ei enää tyydyttänyt. Kalaniemi tajusi, että hänen sisimpänsä oli aina vain tyhjempi.

Silloin syntyi itseoivallus siitä, että todellisuudessa aineet pyörittivät hänen koko elämäänsä.

Mutta kuten yleensä, oivallus ei vielä riitä vapautumiseen. Päinvastoin riippuvainen pakenee ongelmiensa aiheuttajan pariin lohtua etsien.

Jossain vaiheessa Kalaniemi hakeutui psykiatriselle osastolle lepäämään, kun tuntui, ettei sekakäyttäjän psyyke enää kestä.

Jumalaa Kalaniemi ei ollut unohtanut missään vaiheessa. Välillä tuli rukoiltuakin. Voimaa muutokseen ei silti tuntunut löytyvän millään.

Eräänä päivänä puhelin soi, ja toisessa päässä oli evankelista Anne Hottinen, tuttu nainen lapsuusvuosilta.

– Sillä kertaa en keksinyt väistöliikettä. En halunnut tulla uskoon, mutta en uskaltanut olla tulemattakaan, Kalaniemi muistelee käänteentekevää puhelua neljätoista vuotta sitten tulevan anoppinsa kanssa.

Anne Hottinen on Elise Kalaniemen äiti. Kalaniemien perheeseen kuuluvat myös alakouluikäiset Minea, Lumina ja Nuun.

Ville Kalaniemi kertoo edellisviikon kohtaamisesta päihdemyönteisen nuoren kanssa. Sosiaaliviranomaiset olivat soittaneet Kalaniemen juttukaveriksi, koska eväät alkoivat olla asiastaan varman ja argumentointitaitoisen nuoren kanssa lopussa.

– Pääpointtini omasta ja omien kavereiden kautta on se, että aktiivinen päihteidenkäyttö jumittaa elämän. Se jumitti myös minut aikanaan kahdeksaksi vuodeksi paikalleen.

– Jouduin opettelemaan myöhässä ikäisteni nuorten aikuisten asioita, ottamaan muita kiinni.

Kalaniemen kavereita tulee välillä kadulla vastaan.

– Kaverit ovat korostetun hoikassa kunnossa. Jos katsoo sosiaalista mediaa, niin jutut ovat samalla tasolla kuin silloin 17–18-vuotiaana.

– Tämänkin nuoren kanssa puhuin siitä, kuinka elämässä on luontaista mennä eteenpäin, löytää oma paikka. Opiskella ja perustaa perhe. Päihteet ikään kuin supistavat maailman. Addiktiossa kaikki pyörii aineiden ympärillä. Mahdollisuutta kasvuun ei ole.

Millä nuori Ville Kalaniemi perusteli itselleen päihteiden käytön?

– No se onkin mielenkiintoinen juttu.

– Jos totuus vapauttaa, niin valhe sitoo. Päihdemaailma on läpeensä valheellinen. Mieli hairahtui kuvittelemaan päihtymisen olevan jotenkin ihannoitavaa.

– Saattoi siinä jotain hippi-ideologiaa olla mukana. Itse kuitenkin mietin päivittäin vain, miten saisin pään sekaisin.

Kalaniemi mahdollisti oman käyttönsä myymällä ja kasvattamalla.

Uskooko Ville Kalaniemi porttiteoriaan, eli käsitykseen, jossa miedomman huumausaineen käyttö johtaa vahvempiin aineisiin?

– Muistan, kuinka nuorena naureskelimme porttiteorioille. Jälkikäteen kun katsotaan, niin ihmiset, joilla oli taipumusta addiktoitua, myös addiktoituivat ja portti todella toimi.

Kalaniemi katsoo, että seurakuntapiireissä on diakoniatyön vahvistumisen myötä tapahtunut laajempi ajattelutavan muutos, joka säteilee myös päihdenäkemyksiin.

– On siirrytty syntikeskeisyydestä auttamiseen, tuomitsemisesta nostamiseen.

Kalaniemi myöntää, että jokin Portugalin mallissa, jossa resursseja on siirretty rikollisten etsimisestä ihmisten kohtaamiseen avuntarvitsijoina, resonoi hänelläkin.

– Itsekin huomaan seurakuntatyössä olevani ratkaisu- ja parantumiskeskeinen.

– Juurisyyt päihteiden käytölle ovat syvällä. Omassa vertaistukiryhmässämme kahdeksan kymmenestä tulee itse päihdeperheistä. Vanhempien päihteidenkäyttö jättää sisimpään pahaa oloa, ja toisaalta antaa myös käyttömallin.

– Olivat päihteet laillisia tai ei, yhteiskunnassa tulisi rakentaa enemmän kuntoutusta, ja nimenomaan yhteisöjen varaan. Tässä näen seurakunnatkin valtavan tärkeinä.

Kalaniemi tekee päivätyötään Nurmijärven helluntaiseurakunnan pastorina ja osana työtä vetää myös päihdekuntoutujien vertaistukiryhmää.

Hän iloitsee siitä, että on aistinut seurakunnassa kasvanutta rakkautta ja huomiota päihdeongelmaisia kohtaan. Joitakin on tullut mukaan aamukokouksiinkin.

– Oli se aikamoista, kun näitä ihmisiä alkoi näkyä. Nopeasti seurakuntalaiset alkoivat kuitenkin ottaa kontaktia, ja huolehtivat nykyisinkin, mitä näille ihmisille kuuluu.

– Rakastamisen kohteiden puuttuessa rakkaudesta on tullut keskuudessamme kuin lammikko, jossa vesi seisoo, sen sijaan, että se olisi kuin joki, joka virtaa lävitsemme.

Kalaniemi katsoo, että seurakunta on jo yhteisönä ongelmaisille suuri mahdollisuus.

– Rikkoontumiset tapahtuvat useimmiten ihmissuhteissa. Siksi myös korjaantuminen alkaa siellä, suhteessa toisiin ihmisiin.

Anssi Tiittanen, Sirpa Juvonen