Maahanmuuttajatyö on uuden elämän opettelua

”Ryysisvaihe” takana, nyt tuetaan yksilöiden kasvua

Työssä on tuntunut edelleen olevan imua, Mikkelin helluntaiseura­kunnan maa­hanmuuttajatyön koordinaattori Juha Tikkanen kertoo.

 

Mikkelissä, kuten monilla muillakin paikkakunnilla, aloitet­tiin turvapaikanhakijoita tavoitta­va työ vuosina 2015–2016. Suo­meen saapui lyhyessä ajassa en­nätysmäärä pakolaisia pahoista kriisimaista, kuten Irakista ja Af­ganistanista.

 

Uudessa tilanteessa elettiin monin paikoin kädestä suuhun. Koko ajan opittiin lisää, eikä mi­tään ollut valmiina. Järjesteltiin kuljetuksia vastaanottokeskuk­sesta seurakuntaan, opeteltiin lä­hestymään ja kommunikoimaan ilman yhteistä kieltä.

 

– Ei tämä työ ole ollut kuiten­kaan kielestä kiinni. Yhdessä ole­minen ja välittäminen on tärkein­tä silloin, kun halutaan saada kon­takti ihmiseen, Tikkanen sanoo.

 

 

Huumaava alku

Aivan alkuvaiheen saavuttava työ oli monelle kantasuomalaiselle vallankumouksellinen kokemus.

 

– Oli aivan mahtavaa kokea evankeliumin intoa ja nähdä se nälkä. Ja nähdä sitä, miten Juma­lan sana muutti ihmistä, koordi­naattori Tarja Jääskeläinen Her­vannan Katukappeli -seurakun­nasta Tampereelta kuvailee.

 

– Monilla oli ensimmäistä ker­taa elämässään mahdollisuus olla julkisesti kiinnostuneita Raama­tusta ja kristinuskosta.

 

Työkenttä on sittemmin muut­tunut, mutta työ ei ole loppunut. Nyt eletään uskoon tulleiden kas­vun vaihetta.

 

– Kyllä ihan uusiakin ihmisiä yhä tulee seurakuntaan. He tu­levat yleensä jo uskossa olevien mukana.

 

Jääskeläisen perheessä vieraili jouluna muslimitaustainen paris­kunta, joka oli seuraillut uskoon tulleiden ystäviensä elämää pi­demmän aikaa.

 

– He olivat nähneet, kuinka ys­tävät olivat saaneet rukousvasta­uksia.

 

Juuri rukousvastausten saami­nen on suuri todistus muslimil­le, joka tarkkailee kristittyjä. Illan päätteeksi perheen isä halusi an­taa elämänsä Jeesukselle.

 

 

Seurakuntien todistuksia ei uskota

Suurin maahanmuuttoaalto on toistaiseksi ohi. Monet viime vuo­sien hakijat ovat poistuneet Suo­mesta vapaaehtoisesti tai palau­tettuina.

 

Arkinen työ Suomessa yhä ole­vien turvapaikanhakijoiden kans­sa on rinnalla kulkemista ja roh­kaisemista. Lupaprosessi on useimmiten uuvuttava, ja monet hakijat masentuvat matkalla.

 

– Heille on tärkeää, että on joku, joka kysyy, mitä kuuluu. Joku jolle voi puhua ja jolle voi olla olemas­sa, Tarja Jääskeläinen kertoo.

 

Tehtäväkuvaan kuuluu myös turvapaikkaprosessissa autta­mista, minkä Juha Tikkanen ker­too nykyisin olevan haastavaa.

 

– Migri tai hallinto-oikeus ei usko todistuksia uskoontulos­ta. Vaikka hakija kertoisi hyvin henkilökohtaisesti uskostaan ja muutoksestaan, se kuitataan sa­nomalla, että kertomus on yleis­luontoinen ja ulkokohtainen, eikä hakija ole kristitty.

 

– Migrin tekemissä päätöksis­sä on myös löytynyt paljon ris­tiriitaisuuksia. Pöydällä saat­taa olla kaksi kielteistä päätöstä, joista toisessa sanotaan uskoval­le seurakuntamme jäsenelle, että Bagdad ei ole turvallinen kau­punki kristityille, mutta voit pala­ta sinne, koska olet muslimi. Toi­sessa sanotaan, että Bagdad on turvallinen kaupunki kristitylle.

 

Tikkanen katsoo, ettei seura­kunnan antamilla lausunnoilla ja todistuksilla ole niin suurta mer­kitystä kuin niillä tulisi olla.

 

 

Seurakunnan perustehtävä

Sitäkin tapahtuu, että turvapai­kanhakijat kohdistavat katke­ruutta ja ärtymystä niihin suo­malaisiin, jotka tunnetaan ja jot­ka edes kuuntelevat.

 

– Joudumme tekemään sel­väksi, että emme pysty autta­maan prosessissa esimerkik­si suhteiden avulla, mikä saattaa olla tavallinen tapa lähtömaan kulttuurissa, Tarja Jääskeläinen kertoo.

 

Ylipäätään sitä, mikä seura­kunnan rooli on, on jouduttu ker­taamaan.

 

– Perustehtävämme on kertoa Jeesuksesta. Seurakunnan tehtä­vä ei ole hakea kenellekään oles­kelulupaa, mutta ihmisen arvoa tulee puolustaa. Seurakunnilla on tässä vaikuttamisen mahdol­lisuus.

 

 

Anssi Tiittanen