Kirkko tulee ääriään myöten täyteen. Joka puolella soljuu iloinen puheensorina. Ihmiset tervehtivät ja halaavat toisiaan. Väenpaljoudesta huolimatta tunnelma on välitön ja kodinomainen.
Tuomasmessut ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suosituimpia jumalanpalveluksia: messun ”kotipesässä” Agricolan kirkossa käy joka sunnuntai useita satoja messuvieraita – ja sen päälle tulevat vielä Turussa, Tampereella ja pienemmillä paikkakunnilla järjestettävissä Tuomasmessuissa kävijät.
Myös ensimmäistä Tuomasmessua vietettiin aikanaan Agricolan kirkossa, tarkalleen ottaen 10. huhtikuuta vuonna 1988. Kirkko oli silloinkin täynnä. Messu syntyi nuorten teologien ja aktiivisten maallikoiden puolen vuoden pohdinnan tuloksena. He halusivat luoda ehtoollisjumalanpalveluksen, johon itse haluaisivat osallistua ja joka myös osallistaisi penkissä istujia uudella tavalla.
Uusi messu sai vaikutteita kristinuskon eri perinteistä, ja niinpä mukana on niin ortodokseille ja Taize-yhteisölle kuin myös herätyskristityille ja karismaatikoille tyypillisiä piirteitä.
Ensimmäinen laulu nytkähtää käyntiin kuin lähtöä odottanut juna. Hetkessä kirkko täyttyy Latinalaisen Amerikan musiikin äänimaailmasta: rummuista ja muista lyömäsoittimista, trumpetista, sähkökitarasta… Solistit ja kuoro laulavat yhdessä komeasti. Soittajat ovat selkeästi ammattilaisia. Hymyilen leveästi ja heilun musiikin mukana, sillä en voi pysyä paikoillani. Upean kuuloista!
Messun liturgi, tuomaspappi Pirjo Kantala astuu alttarille. Hän aloittaa kertomalla riittävän hyvästä äidistä, joka ei aloita nuhdesaarnaa vaan silittää lasta ja sanoo: ”Kyllä tästä selvitään.” Tämä antaa esimakua siitä, millaisia messulaulujen sanoitukset ovat: arkisia ja armollisia.
Kantala jatkaa kertoen, että Tuomasmessussa on jo 30 vuotta lausuttu katolinen katumusrukous: ”omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni” (latinaksi mea culpa, mea maxima culpa). Se lausutaan nytkin yhdessä. Osa lyö nyrkillä rintaansa tunnustusta lausuessaan ja tekee ristinmerkin, kun Kantala julistaa synninpäästön.
Lattarimusiikki soi messussa useaan otteeseen, ja tuntuu siltä kuin aurinko alkaisi paistaa kirkossa. Tuomasmessun tavoite, aktivoida osallistujia mukaan, onnistuu musiikin kautta erityisen hienosti. Musiikkia on jokaiseen makuun, ja se voi vaihdella messusta toiseen suurestikin.
Takanani istuva keski-ikäinen pariskunta on ollut selvästi mukana ennenkin, sillä he laulavat kaksiäänisesti. Väkeä on kirkossa valtava määrä, mutta kaikki toimii kuin hyvin öljytty koneisto: järjestyksessä, rauhassa. Ihmiset jonottavat esirukousta kärsivällisesti.
Esirukousjakson aikana albaan pukeutuneet vapaaehtoiset rukoilevat ihmisten puolesta. Halutessaan rukousaiheita voi myös kirjoittaa lapuille, jotka luetaan alttarilla ääneen.
Vapaaehtoisia toimii Tuomasmessussa monessa eri roolissa, esirukoilijoiden lisäksi muun muassa kirjojenjakajina, kolehdinkantajina, ehtoollisavustajina ja tekstinlukijoina.
Ehtoollisen jälkeen lausutaan kokoava loppurukous ja lauletaan virsi 104, Pilvimuurista valo välähtää. Olen pudota penkiltä, kun kaljupäinen nuorimies tulee räppäämään säkeistöjen väliin. Esitys saa raikuvat aplodit.
Helsingin tuore piispa Teemu Laajasalo ei ole päässyt paikalle, joten Tuomasmessun perustajiin kuuluva pappi Olli Valtonen tulee saarnaamaan. Valtonen astelee alttarille ja aloittaa sanomalla: ”Kristus nousi kuolleista.” Yleisö vastaa kuorossa: ”Totisesti nousi!” Tämä toistetaan kolme kertaa.
Saarnaaja aloittaa puhumalla positiiviseen sävyyn siitä, miten ihmisiä kiinnostaa hengellisyys ja miten he eivät etsi uskontoa vaan merkitystä ja elämän tarkoitusta. Valtonen jatkaa, että kansa janoaa jotakin, joka ”on totta heille”. Valtonen kertoo, miten Tuomasmessussa usko on luottamusta siihen, että jossakin on joku, joka on kaiken takana. Tuomasmessu on hänen mukaansa sekä uskontunnustus että turvasatama epäilijöille ja etsijöille. Tämän jälkeen Valtonen lausuu painokkaasti, miten ”uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus”.
Kuuntelen Valtosen saarnaa kasvavan ristiriitaisuuden kourissa. Tuomasmessua markkinoidaan matalan kynnyksen jumalanpalveluksena epäilijöille – mistä nimikin kertoo – mutta antaako messu kävijöille työkaluja päästä epäilyistään eteenpäin?
Nyt saarnasi pappi, mutta Tuomasmessussa on kuultu myös julkkispuhujia, jotka eivät ainakaan yleisen tiedon mukaan ole tunnustavia kristittyjä.
Valtonen kertoo vielä, miten Jeesus ilmestyi opetuslapsille kuolemansa jälkeen ja miten sen seurauksena syntyi ”Jeesus-liike”. Seuraavaksi hän kuvailee Jeesusta olennoksi, joka saattoi ilmestyä yhtäkkiä seinien ja ovien läpi. Lopuksi hän kertoo, miten Jeesuksen kohtaamisen jälkeen ihmisten elämä muuttui pelosta rohkeuteen ja epäuskosta luottamukseen. Valtonen ei taaskaan puhu uskosta epäuskon vastakohtana vaan luottamuksesta.
Saarnasta jää sekava ja epäjohdonmukainen kuva, enkä koe sitä kovin raamatulliseksi. Kuulijana jäin kaipaamaan opetusta Jeesuksesta toivon ja ikuisen elämän tuojana – messun päähenkilönä.
Saarnan jälkeen kerätään kolehti ja jaetaan ehtoollinen. Liturgia tuntuu kestävän ja kestävän, sillä useita rukouksia, uskontunnustuksia ja muita säkeitä lausutaan taas yhteen ääneen. Myös itse ehtoollinen kestää kauan, sillä se täytyy juhlamessussa jakaa noin tuhannelle ihmiselle.
Keskittymiskykyni alkaa herpaantua, vaikka olenkin noussut seisomaan vähän väliä eri uskontunnustusten lausumisen aikana. Mietin, että liturgiasta voisi jättää joitakin osia pois, jotta messun kulku olisi vähän napakampi. Toisaalta pitkäkestoisuuden ymmärtää, sillä kyseessä on kuitenkin 30-vuotisjuhla ja ihmisiä on paljon enemmän kuin normaalisti.
Lopulta messu päättyy. Bändi alkaa soittaa viimeistä kappaletta, joka on Pekka Simojoen Nousevaan aamuun. Messuväki keinahtelee lattarisovituksen tahdissa. Otan itsekin muutaman tanssiaskeleen. Musiikki on ehdottomasti Tuomasmessun parasta antia. Muusikot ovat ainoita messun tekijöitä, jotka saavat pienen palkkion, ja se kyllä kannattaa. Tunnen olevani ilmaisessa mutta korkeatasoisessa konsertissa.
Monet ihmiset tuntuvat nykyään haluavan jumalanpalveluksilta aktiivista omaa roolia eikä vain passiivista vastaanottamista. Tässä Tuomasmessu on totisesti onnistunut. Pelkkänä penkissä osallistujanakin tuntee olevansa aktiivisempi kuin monessa muussa jumalanpalveluksessa edes vapaakristillisissä yhteisöissä.
Tuomasmessua kutsutaan vapaaehtoistyön ihmeeksi, sillä messu toteutuu suurimmaksi osaksi lahjoitusten varassa. Menestyksen avain lienee siinä, että tehtäviä on monta, ne ovat selkeitä ja ne eivät ole liian suuria – kaikki nämä ovat tunnettuja toimivan organisaation elementtejä. Kun jokainen tietää tehtävänsä, messu etenee sujuvasti.
Lähden messusta yhtä aikaa voimaantuneena ja hämmentyneenä. Musiikki ainakin jää soimaan päähän. Vaikka väenpaljoudella on huonotkin puolensa, onhan se virkistävää, että kirkon penkit ovat kerrankin täynnä.
Tuomasmessu
» Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä kehitetty jumalanpalveluskonsepti. Perustettu keväällä 1988.
» Alullepanijana joukko nuoria teologeja ja kirkon maallikoita, joukossa muun muassa Olli Valtonen ja Miikka Ruokanen.
» Nimi viittaa Jeesuksen opetuslapseen Tuomakseen: messun halutaan olevan myös epäilijälle hoitava paikka.
» Toteutetaan vapaaehtoisvoimin; esimerkiksi Helsingissä jokaisessa messussa palvelee noin 70 vapaaehtoista.
» Toimii pääosin lahjoitusten varassa.
» Tunnusomaisimmat elementit ovat monipuolinen musiikki ja rukousjakso.
» Saarnaaja vaihtelee ja voi olla myös maallikko. Saarnojen aiheena kirkkovuoden tekstien ohella myös ajankohtaisia teemoja sekä yhteiskunnallisia asioita.
» Järjestetään myös Ruotsissa, Norjassa, Saksassa ja Hollannissa.
Nora Tirkkonen