Freidiba Boodos etsii yhä naamiotonta ihmisyyttä

Kyösti Rothin ja Erno Enrothin kanssa keskustelu kääntyy helposti ihmisyyteen, oman identiteetin etsimiseen ja erilaisiin rooleihin.

Ihminen tunnetusti muuttuu esiintymistilanteessa.

– Minusta tulee lavalla tavallista vakavampi. Ernosta taas ylettömän hauska, Kyösti Roth kuvailee.

Asetelma on jopa paradoksaalinen. Haastattelutilanteessa Roth ylläpitää puhetta, samalla kun hiljaisempi Enroth pudottelee väliin mietteitään, joita hän tuntuu kypsytelleen ajan kanssa.

Kaksikko on parhaillaan viimeiseksi suunnitellulla Freidiba Boodos -yhtyeen kiertueella yhdessä Benja Rothin kanssa. Yleisö on ottanut ylivainiolaisen herätyksen ajan musiikkiklassikoita levyttäneen yhtyeen hyvin vastaan. Juttelijoita ja muistelijoita on konserttien jälkeen riittänyt.

Roth ja Enroth kappaleineen ovat osa helluntailaisten yhteistä, usein kadotetuksikin koettua historiaa – kuin muisto ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

– Eniten on tullut kiitosta juuri siitä, että olemme laulaneet vanhoja lauluja.

Herätyksen ytimessä

Kyösti Roth ja Erno Enroth pääsivät mukaan 1970–80-lukujen taitteen herätysvuosien ytimeen. Niilo Yli-Vainion ja muiden herätyspuhujien ohella puhutaan herätyksen ajan muusikoista, joita Freidiba Boodos Eija Merilän ja Viktor Klimenkon ohella edusti. Tuolloin vasta parikymppiset muusikot onnistuivat luomaan rakastetun hengellisen musiikin iskelmällisen alakulttuurin, joka kohosi myöhemmin symboloimaan kokonaista ajanjaksoa.

Ilmiön ytimessä olivat jo teini-ikäisenä kiertäväksi ravintolamuusikoksi lähteneen Kyösti Rothin herkkä kappalevainu ja kyky saattaa paperille puhuttelevia melodioita, jotka tukivat herätyshenkisiä sanoituksia.

Iskelmällinen tyyli oli tuolloin uutta. Kokouksissa olivat laulaneet pääasiassa kuorot ja solistit. Freidiba Boodos toi herätyskokouksiin vauhtia ja melodiaa, toisaalta pidäkkeettömän koskettavia tunnelmia.

Rothin ja Enrothin lisäksi Frediba Boodoksen piiriin lukeutuvat muun muassa Valfrid Åkerlund, Rainer Friman, Veijo Blomerus ja vuonna 2015 kuollut Kicke Paananen.

Innostus poltti loppuun

Ylivainiolaisen herätyksen aika on ajanjakso, jota muistellaan mielellään mutta jota toisaalta on kirjoitettu auki puutteellisesti. Yksi epäkohdista oli monien keskeisissä rooleissa nähtyjen ihmisten järjetön työtahti.

Freidiba Boodoksen ennätys oli 72 keikkaa viikossa. Miten tällainen esiintymisten määrä oli edes mahdollinen?

– Aamulla aloitettiin kouluilta, kierrettiin jumppasaleissa ja luokissa. Sitten kierrettiin baarit, ravintolat, torit, tanssilavat, vankilat – kaikki, Kyösti Roth kuvailee.

– Illalla oli sitten kokouksia. Kokoussarjat kestivät tiistaista sunnuntai-iltaan.

Salit olivat täynnä koko ajan. Innostus seurakunnissa oli valtava ja kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan koko valtakunnassa lähes käsin kosketeltava. Kysytyimmät puhujat ja muusikot painoivat tukka putkella ja torvet soiden temppelistä toiseen ja kokoussarjasta kolmanteen, ympäri vuoden.

Roth ja Enroth muistavat yllättävän kohtaamisen Pieksämäellä. Eräs huolehtivainen vanhimmistoveli sanoi odottamatta: pojat, olkaa varovaisia.

– Se oli ainoa kerta, kun joku varoitti meitä liian kovasta vauhdista.

Yksinäisyyden haaste

Hiljaisina hetkinä epävarmuuden tunteet pääsivät yllättämään menevät muusikkopojat. Erno Enrothin sielussa painoi lapsuusaika lastenkodeissa.

– Köpi sanoi joskus, että lastenkoti oli ihan hyvä paikka, ja läppäsin vihaisena naamaan saman tien.

Sekä Roth että Enroth ovat niitä lapsia, joiden kohtelua lastenkodeissa on 2010-luvulla pyydetty anteeksi.

– Romanius oli kuin jokin sairaus, josta armeliaat valkolaiset meitä sitten halusivat parantaa, Enroth kuvailee.

Kyöstin lastenkoti oli rakkaudellisempi, mutta Erno ei selvinnyt kokemuksistaan oikeastaan koskaan. Koska Freidiba Boodoksenkin vauhdissa oli kyse paljon siitä, että vihdoinkin sai olla jotain ja vihdoinkin sai hyväksyntää, on selvää, että artistin minäkuva hiljalleen vinoutui.

Kyösti yllätti itsensä huumavuosina joskus ajattelemasta, että ”minua ei tunne oikeastaan kukaan”. Ajatus soi vaimeana taustalla yhtyeen rakastetuimmassa kappaleessa Jumala ei unohda sua koskaan.

– Kiersimme lavoilla, kaikki tiesivät meidät, mutta kuka todella tunsi meidät, Roth pohtii.

Jaksamista nakertavaa epätasapainotilaa ei tunnistettu. Omaa osaansa näytteli myös ajalle tyypillinen hengellistäminen, jossa ihmistä ei mielletty kokonaisuudeksi, joka onnistuneimmillaankin on pahasti vajavainen. Kun kysymyksiä ja vaikeuksia ilmaantui, ei oikein ollut ketään, jolle puhua.

Muutaman vuoden hehkuvaiheen jälkeen henkinen romahdus seurasi lopulta nopeasti. Erno jäi pois hengellisistä kuvioista vuonna 1984, Kyösti vuotta myöhemmin.

Miksi molemmat erosivat helluntaiseurakunnasta? Eikö vähempi olisi riittänyt?

Kyösti Roth menee mietteliääksi.

– Ei siihen aikaan oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin erota.

Seitsemän hiljaista vuotta

Roth ja Enroth katsovat kokeneensa 1980-luvun puolivälissä henkisen loppuun palamisen, josta ei vielä tuolloin kovin paljon puhuttu sairautena.

Alkoi ajanjakso, jota Roth ja Enroth kutsuvat seitsemän vuoden hiljaisuudeksi.

Pudotus oli rankempi kuin lepoa ja rauhaa kaipaavat miehet olisivat osanneet kuvitella. Vaikka vielä eilen oltiin kaiken keskipisteessä, yhtäkkiä puhelin lakkasi soimasta.

Päivät katseltiin ikkunasta ulos ja ihmeteltiin, mitä elämässä oikein tapahtuu. Sielunveljekset asuivat samassa kerrostalossa: Kyösti ensimmäisessä, Erno seitsemännessä kerroksessa.

Elämä oli köyhää.

– Söimme jatkettua keittoa. Kun soppa uhkasi loppua, lisättiin vettä.

Uusi vaihe avautuu

1990-luvulle tultaessa kolmikymppisillä kaveruksilla alkoi uusi ideoiden ja inspiroitumisen
aika.

Balkanilla sodittiin. Roth ja Enroth ideoivat kansalaiskeräyksen, ja lopulta viisi täysperävaunullista rekkaa suuntasi kriisialueelle täynnä vaatteita, leluja ja sairaalatarvikkeita.

Kokemusta keräyksistä ei kaksikolla ollut. Kansalaisten auttamishalu aiheutti kaaoksen. Tavaraa oli tehdashallissa läjäpäin.

– Soitin puolustusministeri Elisabeth Rehnille, joka lupasi auttaa.

Lopulta joukkueellinen varusmiehiä pakkasi rekat täyteen ja karavaani pääsi lähtemään Balkanille. Kokemuksesta rohkaistuneena Kyösti ehdotti MTV:lle hyväntekeväisyysohjelmaa päätyen itse sen kapellimestariksi. Iso pyörä lähti pyörimään, ja kohta Rothin ja Enrothin Pelimannet-duo kuului jo maikkarin artistitalliin.

Huipulla odotti tyhjyys

Pelimannet voitti vuoden 1993 ja 1995 Syksyn sävelen. Elettiin aikaa ennen internetiä, kolmen tv-kanavan maassa. Voitto primetimekisassa merkitsi elämän lentokorkeuden välitöntä muutosta. Pitkä ja komea kiharapää huomattiin kaikkialla.

– Tunnistetuksi tuleminen kadulla ja kaupassa oli kuitenkin hyvin kiusallista, Erno sanoo.

Pelimannet soi Rothille ja Enrothille uuden tulemisen. Taas mentiin kuin viimeistä päivää. Tanssilavojen ja -ravintoloiden Suomi oli vielä voimissaan.

Sisällä kaihersi ajoittain tyhjyyden tunne. Syksyn sävelen voittokappaleiden nimet Amore ja   Jambo Samba kertovat, ettei keikkasetti koostunut mistään syvällisistä mestariteoksista. Enrothin kasvoille nousee tuskastunut ilme.

– En edes pysty kuuntelemaan sen ajan kappaleita.

Helluntailaisten silmissä liikkeen ”viralliset luopiot” riekkuivat suruttomina maailmalla. Usko ei ollut kuitenkaan missään vaiheessa hävinnyt Rothin ja Enrothin sydämestä.

– Jos olet joskus saanut kokea Jumalan kosketuksen elämässäsi, et voi sitä koskaan unohtaa, Erno kiteyttää.

Kutsu naamiottomuuteen

Vuonna 1995 Pelimannet-yhtyeen taustayritys haki itsensä konkurssiin, kohtuullisen pienen rahasumman vuoksi.

– Halusimme lopettaa ja päästä irti, Roth sanoo.

Rauhoittuminen ja hengellinen etsintä johti uudistumiseen vuosituhannen vaihteessa. Freidiba Boodos koottiin uudelleen vuoden 2004 Elämän estradilla -levylle ja kiertueelle. Roth ja Enroth huomasivat täysissä saleissa saman kuin nyt kuluvana talvena: ihmiset  kaipasivat vanhoja lauluja ja vanhaa sanomaa. Olo oli kuin kotiin palaisi.

Kuusikymppiset taiteilijat uskovat nyt heittävänsä viimeisiä keikkojaan. On vaikea ennustaa, pystytäänkö lupaus pitämään. Ihmisyyden ja oman identiteetin etsintä jatkuu joka tapauksessa.

– Kysymys on elämänmittaisesta prosessista, Erno Enroth sanoo. Kenties lopullista vastausta suureen miksi-kysymykseen ei koskaan löydy.

– Aikamme tarjoaa erilaisia rooleja. Jumalan kutsu on ennen muuta kutsu naamiottomuuteen, Kyösti Roth sanoo.


Anssi Tiittanen