Ei uskonnolle, kyllä uskolle

Johanna Lindhin juuret ovat esikoislestadiolaisuudessa, mutta nykyään hän kuvaa itseään evankelisluterilaiseksi peruskristityksi, joka ajattelee ekumeenisesti.
Johanna Lindhin juuret ovat esikoislestadiolaisuudessa, mutta nykyään hän kuvaa itseään evankelisluterilaiseksi peruskristityksi, joka ajattelee ekumeenisesti.
Rukoushuoneen vintiltä löytyy laatikollinen tarroja, joissa lukee ”Olen Suomen helluntailainen”. Seurakunnan nuorten mielestä löytö on hauskan retrohenkinen, ja tarroja liimaillaan omiin Raamattuihin. On kuitenkin selvää, ettei moni heistä kertoisi uskostaan tällä tavalla. Hihamerkissä voi lukea Jeesus, mutta omaa kirkkokuntaa tai herätysliikettä ei korosteta.

Onko yllä kuvattu ajattelutapa erityisesti nuorille sukupolville ominainen? FT Johanna Lindhin mukaan kyse on laajemmasta ilmiöstä, vaikka se koskettaakin voimakkaimmin alle nelikymppisiä.

– Seurakuntakäsityksissä on tapahtunut muutosta. Aikaisemmin ajateltiin, että seurakunta on tietty uskonyhteisö, mutta nyt moni korostaa, että siihen sisältyvät kaikki, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Kristityillä voi olla erilaisia käsityksiä opista, mutta yhteinen usko on tärkein.

Yli kirkkokuntarajojen

Lindh väitteli viime syksynä tohtoriksi ilmiöstä, jota hän kutsuu poikkikristillisyydeksi. Hän haastatteli kymmeniä ilmiön piiriin kuuluvia kristittyjä Suomesta, Saksasta ja Yhdysvalloista. Aineistoon kuului lisäksi netissä julkaistuja kirjoituksia.

Tutuimmillaan poikkikristillisyys viittaa siihen, mistä on totuttu puhumaan yhteiskristillisyytenä: osallistutaan muidenkin kuin oman yhteisön tilaisuuksiin ja pidetään aktiivisesti yhteyttä tunnustuskuntarajojen yli.

– Ihmiset ovat tulleet rohkeammiksi menemään muihin kirkkokuntiin katsomaan, millaista siellä on, ja tutustumaan toistensa käsityksiin. Se on jo vähän mennyttä maailmaa, että oltaisiin vaan omissa oloissa.

Toinen poikkikristillisyyden muoto on seurakunnasta tai kirkkokunnasta toiseen siirtyminen useita kertoja elämän aikana. Kuhunkin yhteisöön kyllä sitoudutaan, mutta omaa paikkaa ei lyödä lukkoon.

Kolmanneksi Lindh laskee tunnuspiirteisiin erilaisten uudistusliikkeiden toimintaan osallistumisen ja uskonkäsitysten perustelemisen muilla kuin uskonnollisilla lausumilla.

– Haastateltavat pitivät seurakuntia ja kirkkoja tärkeinä opin kannalta, mutta vastustivat niiden valtaa sanella, miten ihmiset ajattelevat ja käyttäytyvät. Esimerkiksi jumalapalveluskaavoista ei heidän mielestään tarvitse luopua, mutta erilaiset mallit täytyy hyväksyä.

Kaikki poikkikristillisyyden tunnusmerkit eivät kosketa jokaista ilmiön piiriin kuuluvaa. Usko Jeesukseen ja syntien sovitukseen yhdisti kuitenkin Lindhin haastateltavia.

Poikkikristillisesti ajatteleva ei kutsu itseään uskovaiseksi vaan uskovaksi, eikä hänelle ole tärkeää uskonto vaan usko.

– Uskonto mielletään lähinnä joidenkin tapojen noudattamiseksi ja sellaiseksi ajatteluksi, että niiden tapojen kautta tullaan autuaaksi.

Uskovien yhteys nousi haastateltavien puheissa tärkeäksi. Yhteys ei välttämättä tarkoita samassa seurakunnassa käymistä vaan esimerkiksi internetin kautta tapahtuvaa yhteydenpitoa tai kotikokouksiin osallistumista. Poikkikristillisyydessä arvostetaan yhteisöllisyyttä, kunhan se on yksilön valinta.

Vain muutos on pysyvää

Poikkikristillisyys voi herättää siitä ensimmäistä kertaa kuulevassa monenlaisia tunteita. Yksi paheksuu individualistista kukasta kukkaan lentelyä, kun taas toinen tunnistaa ilmiöstä itsensä ja ystäväpiirinsä.

Lindhin mukaan poikkikristillisyyden kasvun taustalla on kimppu yhteiskunnallisia muutoksia. Globalisaatio ja median muutos ovat avanneet yhteyksiä omien piirien ulkopuolelle. Nykyajan postmoderni maailma puolestaan vaatii yksilöä sopeutumaan epävarmuuteen ja jatkuviin muutoksiin.

– Moni on käynyt läpi useita koulutuksia ja työpaikkoja, ja parisuhteetkin vaihtuvat. Varmasti se vaikuttaa siihen, mitä ajatellaan uskonnosta. Kun kuuntelin äänittämiäni haastatteluja, huomasin, että ihmiset puhuivat rinnakkain uskonratkaisuista ja koulutuksen ja työelämän ratkaisuista.

Lindhin haastattelemien kristittyjen taustassa ei ole mitään erityistä yhdistävää tekijää. On luterilaisia ja vapaakristittyjä, on lapsesta asti uskoon kasvaneita ja uskoontulon voimakkaasti kokeneita.

Syitä eri seurakunnissa käymiseen ja seurakunnan vaihtamiseen on samoin monia. Yksi tärkeimmistä perusteluista oli hengellinen kasvu. Elinikäisen oppimisen ihanne on levinnyt yhteiskunnan muilta alueilta uskonelämään.

Joillakin haastateltavilla oli ikäviä kokemuksia seurakunnista, minkä vuoksi he olivat päätyneet yhteisöstä toiseen tai välttelivät sitoutumista. Kuten eräs haastateltava kiteytti: ”Maailmassa ei ollut hyvä ja seurakunnissa ei paljoa sen parempi. Mutta elävä usko riittää.”

Täydellistä yhteisöä ei ole

Lindh jakaa aineistonsa kristityt kolmeen luokkaan: etsijöihin, kiertäjiin ja autonomisiin.

– Etsintävaihe ei sijoitu pelkästään nuoruuteen. Ennen oli aika tavallista, että parikymppisenä oli jo löydetty oma paikka, mutta nyt etsintä saattaa kestää koko elämän.

Ilmiön varjopuolena on kiertäminen: jotkut eivät kotiudu mihinkään. Lindhin mukaan seurakunnattomissa saattaa kuitenkin olla hyvin tasapainoisia kristittyjä, ja heilläkin on yleensä jokin yhteisö, johon kiinnitytään enemmän kuin muihin.

Jotkut kiertäjät sitoutuvat hetken aikaa yhteisöön voimakkaasti mutta jättävät aloittamansa asiat kesken. Lindhin mukaan kyseessä on marginaalinen mutta seurakuntien näkökulmasta hankala ilmiö.

– Kuten yksi haastateltava sanoi, tällaiset ihmiset eivät välttämättä tunne kirkkokunnan historiaa ja taustaa. Ulkopuolelta tullut ei voi yhtäkkiä muuttaa toisten tapoja.

Niin sanotut autonomiset ovat sinut sen kanssa, että he viihtyvät useissa yhteisöissä. Seurakunnissa esiintyvät ristiriidat eivät sysää etsintää uudelleen käyntiin.

– Eräs ihminen sanoi, että muiden arvostelu omassa mielessä jäi pois, kun tajusi, ettei täydellistä seurakuntaa löydy. Hänelle tuli helpottunut olo, ja hän ikään kuin antoi itselleen luvan toimia kuten toimi.

Lähes kaikki Lindhin haastateltavat olivat jonkin kirkkokunnan tai seurakunnan jäseniä.

– Ihmiset sanoivat, että arvostavat omaa oppia mutta eivät välttämättä pidä sitä oikeampana kuin muiden. Kyseessä on enemmän tunteenomainen sitoutuminen.

Erilaisuutta oppii ymmärtämään

Lindh myös havainnoi poikkikristillisyyttä osallistumalla itse erilaisiin tilaisuuksiin, muun muassa kotikokouksiin, joissa eri seurakuntiin ja kirkkokuntiin kuuluvat ihmiset rukoilevat yhdessä ja jakavat kokemuksiaan vapaamuotoisesti. Taustojen moninaisuuden vuoksi opilliset seikat ovat usein taka-alalla, ja lähtökohtana on toisten kunnioittaminen.

– Huomasi kyllä, että ihmiset vähän sopeuttivat puhettaan sen mukaan, missä ollaan. Sama ihminen saattoi yhdessä tilaisuudessa puhua jostain opinkohdasta toisin kuin toisessa.

Voisi ajatella, että instituutioiden ulkopuolisessa toiminnassa on suurempi hengellisen väkivallan riski, jos toiminta keskittyy voimakkaiden persoonien ympärille. Lindh ei kuitenkaan törmännyt tällaiseen, vaan kotikokousten ilmapiiri oli avoin.

– Itselleni tuli joissakin tilanteissa sellainen olo, että opetus oli vähän arveluttavaa, mutta kotikokouksista on toisaalta helppo jäädä pois, jos ei viihdy.

– Antropologit sanovat, että ihmisellä on luonnostaan heikko erilaisuuden sietokyky, mutta erilaisuutta oppii ymmärtämään, kun opettelee. Sama tuli esiin haastateltavieni puheissa.

Lindhin haastateltavat vierastivat sitä, jos joku korostaa oman oppinsa ylivertaisuutta. Joillakin oli tästä syystä korkea kynnys mennä muihin kuin yhteiskristillisiin tilaisuuksiin.

Kannattaako seurakuntien siis yhdistää voimansa, kun ne julistavat evankeliumia? Lindhin mielestä näin voi olla.

– Kristinuskosta kiinnostuneiden on ehkä helpompi tulla yhteiskristillisiin tapahtumiin ja valita paikkansa myöhemmin. Samalla seurakunnat osoittavat ulospäin olevansa yhtä ja rikkovat sitä käsitystä, että kristityt vain riitelevät keskenään.


Kuka

Johanna Lindh
» filosofian tohtori kulttuuriantropologian alalta
» tutkijana Oulun ylipistossa
» väitöskirja: Poikkikristillinen identifioituminen vapauden ja yhteisyyden vuorovaikutuksena


Säde Loponen


51���52/2019

”Tul ny sääki kirkkoo!” – Porin helluntaiseurakunnassa tavataan kuukausittain uusia ihmisiä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja