”En enää pystynyt olemaan joko tai”

Sairaalapappi on läsnä ilon ja kaipauksen hetkellä

Täytyy osata olla tuntosarvet herkkinä sen suhteen, missä pappia kaivataan ja missä ei, Kai Ojala kuvailee. Työ on ekumenista ja kansainvälistä. Yhä useampi asiakas myös puhuu jotain muuta kieltä kuin Suomea. Kuva: Anssi Tiittanen

Kai Ojala kulki kivuliaan tien suositusta helluntaipastorista mielenterveyspotilaiden kanssa työskenteleväksi sairaalapapiksi.

Sairaaloissa eri puolilla maata pyritään siihen, että kaikki, joiden kunto suinkin sallii, pääsisivät jouluksi kotiin.

 

Helsinkiläisessä Psykiatria­keskuksessa, joka tunnetaan myös Kivelän sairaalana, työskentelevä sairaalapappi Kai Ojala tapaa tänäkin jouluna niitä ihmisiä, jotka jäävät laitokseen. Kaikilla ei edes olisi paikkaa, mihin mennä.

 

– Pääsääntöisesti mielen­terveyspotilaat ovat yksinäisiä ihmisiä, Ojala toteaa. 

 

Sairaalapapin työ on muuttunut vuosikymmenien saatossa. Ennen papit kiersivät osastoilla ehtoollista jakamassa. Nyt ollaan paikalla ja läsnä ensisijaisesti silloin kun pyydetään.

 

Osastoilla vaivaa nykyisin kroonistunut kiire, eikä hoitotyötä tekevä henkilökunta ehdi juuri viivähtää potilaiden luona. Tässä suhteessa pappi voi olla hyvinkin toivottu ihminen, kun elämä tuntuu hauraalta.

 

– Moni on huomannut, että papilla on aikaa.

 

Ojalan työnkuvaan kuuluu myös toimiminen yhdeksän sairaala­papin lähiesimiehenä. Lisäksi hän toimii työnohjaajana.

 

”Soita kymmenen vuoden päästä”

Kai Ojalan sairaalapapin uralle lyötiin ensitahdit jo varhain. 

 

25-vuotiaana, toimiessaan Hämeenlinnan helluntaiseurakunnan nuorisotyöntekijänä, nuori mies kuuli kolmen vuoden mittaisesta sairaalasielunhoidon koulutuksesta, jota on vuosien saatossa tarjottu myös vapaa­kristillisten yhteisöjen pastoreille. 

 

”Soita kymmenen vuoden päästä uudelleen”, oli koulutuksen johtajan Kirsti Aallon
vastaus Ojalalle. 25-vuotias oli vielä liian nuori sairaalasielun­hoitajaksi, minkä Ojala myöhemmin ymmärsi hyvin.

 

Ojala teki kuitenkin työtä käskettyä, ja kymmenen vuoden kuluttua Aallon puhelin soi jälleen. Aalto muisti hyvin vuosia aiemmin käydyn keskustelun, ja Ojala pääsi koulutukseen. Tuolloin hän toimi Helsingin Lähetys­seurakunnan johtavana pastorina.

 

Opiskeluihin vahvasti orientoitunut Ojala oli kehittänyt muutoinkin valmiuksiaan. IK-opiston
kautta hän teki master-tason teologisen tutkinnon Walesin yliopistoon ja opiskeli avoimessa yliopistossa erityispedagogiikkaa, teologiaa ja klassista kreikkaa.

 

– En tehnyt silloin opiskeluista suurta numeroa. Aktiivinen olin kuitenkin kaiken aikaa.

Ihmiset sairaaloissa, niin asiak­kaat kuin ammattilaisetkin, alkoivat tulla pastori-sairaala­sielunhoitajalle tutuksi. Ojala kiersi diakoni Kaija Ruohotien kanssa tapaamassa vanhuksia.

 

Helluntailaiset tuntevat Ojalan useimmiten juuri Lähetysseurakunnasta. Hän jäi pois johtavan pastorin tehtävästä kymmenen vuotta sitten. Seuraavaksi Ojala työskenteli opettajana Espoon kristillisessä koulussa ja opiskeli samalla teologian maisteriksi.

 

Vuonna 2012 Kellokosken kuuluisaan sairaalaan etsittiin sairaala­pappia oikeus- ja nuoriso­psykiatrian alalle. Ojalan puhelin soi: langan päässä oli jälleen Kirsi Aalto, joka oli jäämässä eläkkeelle. ”Sinä voisit sopia siihen hommaan”, Aalto vinkkasi.

 

Ojala haki työtä, tuli valituksi, ja myöhemmin sai myös viran.

 

Aika Roballa siunasi ja riisui

Lähetysseurakunta, eli ”Läpäri” tai ”Roba”, joka metonymisesti viittaa Lähetysseurakunnan sijaintiin Isolla Roobertinkadulla, käväisee yhä Ojalan, 46, puheessa säännöllisesti.

 

Vaikka Ojala tuntuu kotiutuneen luterilaisuuteen hyvin, vuodet Roballa ovat tärkeä osa tarinaa ja ne vaikuttavat yhä hänen elämäänsä.

 

Ojala teki työtä Roballa kaikkiaan kymmenen vuotta, päivälleen. Niihin vuosiin osuivat lasten Miikan, 21, ja Mirellan, 20, tärkeät kasvun ajat. Ojala palveli ensin nuorisopastorina, ja vuosituhannen vaihteen jälkeen nuoriso­työssä koettiinkin voimakkaan kehityksen vuosia. Lauan­tain nuortenilloissa saattoi olla saman­aikaisesti kolmesataa nuorta.

 

Roban vuosiin sattui myös Ojalan perheen käänteentekevä tragedia. Anu-vaimolla diagnosoitiin aivokasvain vuonna 2007.

 

– Meistä pidettiin huolta. Kun Anu sairasti, muutama perhe muodosti ringin, ja he tekivät meille ruokaa, Ojala muistelee lämpöä äänessään.

 

Samana keväänä Roballa elettiin hienoja aikoja. 20 ihmistä kävi kasteella, ja seurakunta kasvoi koko ajan myös muualta muuttavista. 

 

Anun sairastuminen oli kuitenkin yksi lenkki tapahtumien ketjussa, joka johti lopulta Kai Ojalan siirtymiseen pois helluntaiseurakunnan pastorin tehtävästä vuonna 2010.

 

Anu Ojala menehtyi lopulta vuonna 2017. Sairaalapappi oli tottunut viemään suruviestejä. Virka ja koulutus eivät kuitenkaan kannatelleet, kun tieto äidin lähestyvästä kuolemasta piti viedä lapsille.

 

– Siinä ei ollut paikalla sairaala­teologi vaan isä, Ojala hymyilee surumielisenä.

 

Perhe sai armollisesti aikaa totutella ajatukseen äidin lähdöstä. Menetys on kuitenkin lopulta musertava isku, jonka voi ymmärtää vain sen itse kokenut.

 

Kun nopeat vastaukset eivät riitä

Kai Ojala on mies, jonka kasvoilla asuu syntymälahjana saatu hymy. Iloa on koeteltu vuosien saatossa. 

 

Kenties menetysten siivittämänä Kai Ojalan hengelliseen identiteettiin kuuluu nykyisin ylväiden ja kiveenhakattujen vastausten kartteleminen.

 

Helluntailaisten helmasynti, asettuminen totuudenvaalijan suurieleiseen rooliin, oli yksi asia, joka etäännytti Ojalaa liikkeestä.

 

– Näin sen nuorisotyössä. Kaksi­kymppiselle riittävät usein varmat, helpotkin totuudet. Mitä enemmän vuosia tulee, nämä vastaukset eivät enää nuorelle riitä.

 

Ojala tutki teologian pro gradu -tutkielmassaan muun muassa helluntaiseurakunnista irtaantumista. Järkiperusteiden puute tuntui vaivaavan monia lähteneitä.

 

– Erityisesti tämä asia näkyy isoissa kaupungeissa.

 

Kai Ojala on kotitaustaltaan körttiläinen. Pohjois-Pohjanmaan Kalajokilaaksossa kasvanut nuori mies kotiutui ensin Kansanlähetykseen ja sittemmin Yli­vieskan helluntaiseurakuntaan, jossa Ojalan nuoruusvuosina oli nuorisoherätystä.

 

Maltillinen konservatiivi

Jollain tavalla körttiläisyys on tehnyt paluun Kai Ojalan identiteettiin. Kun hän liittyi aikanaan takaisin luterilaiseen kirkkoon, tuntui siltä, että olisi palannut kotiin.

 

Helluntailaisen pastorin uran loppuvaiheessa ristiriidat alkoivat kärjistyä. 

 

– Koin, että monista asioista, kuten karismaattisuudesta tai kasteesta, olisi pitänyt osata ajatella joko tai. Minä huomasin ajattelevani pikemminkin sekä että.

 

Sankaritarinat alkoivat tuntua ontoilta.

 

– Huomasin vastustavani niitä. Niissä usein toistui, kuinka minä selvisin, minä nousin. Mutta ainakaan minun elämästäni ei sankaritarinaa saa. Olen usein puinut nyrkkiä Jumalalle ja olen monella tavalla keskeneräinen.

 

– Olisi pitänyt johtaa seura­kuntaa ylistykseen, iloita musertavien vaikeuksien keskellä ja julistaa, että kaikki kyllä selviää. Tajusin vähitellen, että ainakaan johtotehtävissä en enää voinut helluntaiseurakunnassa olla. 

 

Luterilaisessa kehyksessä Kai Ojala mieltää itsensä nykyisin maltilliseksi konservatiiviksi. 

 

Luterilainen sairaalapappi toimii yhteiskristillisyyden hengessä. Ojala on huomannut, että ”omaisista juuri vapaiden suun­tien kristityt tukeutuvat usein sairaalapappiin”.

 

– Työni on hyvin ekumeenista. Oman kokemukseni perusteella osaan ihmisten puheesta tunnistaa, minkälainen toisen ihmisen hengellinen tausta on.

 

Maailman tärkein ihminen

Kun joulu saapuu ja lunta toivottavasti sataa myös pääkaupungin kaduille, myös sairaalassa valmistaudutaan juhlaan. Asiakkaille on tarjolla joulukirkkoja ja laulu­hetkiä.

 

Kai Ojalakin ottaa kitaran kainaloon ja laulattaa lauluja osastoilla. 

 

– Viemme hieman joulua sinne.

 

Sairaalapapin työ muuttaa ihmistä. Myös pappi kaipaa laadukasta vapaa-aikaa, jota tarvitaan muun muassa raskaiden asioiden prosessointiin. Rippisalaisuuden verhoamana on paljon asioita, joista vain pappi tietää.

 

Sairaalapapista voi tulla potilaalle tärkeä. Eräs asiakas kutoi hiljattain hänelle joulusukat.

 

Kai Ojala kertoo, että läsnäolo ja keskittyminen ihmiseen on välttämätöntä.

 

– Minulle pappina se kärsivä ihminen siinä on aina se tärkein, maailman tärkein ihminen.

 

Kai Ojala on opettamassa 8. helmi­kuuta Tikkurilan Minttukirkossa aiheesta ”Mielenterveyspotilaan sielunhoidollinen kohtaaminen”.



Anssi Tiittanen



51

Intialaiset kiittävät lähetyssaarnaajia
”Kulttuurierot tuovat  tuplasti ongelmia ja hyvää”
Sairaalapappi on läsnä ilon ja kaipauksen hetkellä
Korhoset kaikista köyhimpien asialla
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!