Minun helluntaikotini – Sukupolvien tarina peilaa herätysliikkeen muutosta

- Olen kiitollinen siitä, että avoimuus helluntailiikkeessä on nykyisin yleisesti lisääntynyt. Anteeksikin on pyydetty, ja toivottavasti myös annettu, sanoo Ismo Valkoniemi. Kuva: Ismo Valkoniemen arkisto

Olen syntynyt vuonna 1963 Hattulan Parolassa, samalla kadulla, jossa sijaitsi helluntaiseurakunnan rukoushuone. Siinä kokoontui äitini kotiseurakunta. Olen siten jo äidinmaidossa saanut aimo annoksen helluntailaisuutta.


Tässä artikkelissa kuvaan omaa matkaani ja suhdettani helluntailaisuuteen.

 

1940-luku: Äitini ja hänen veljensä tekivät uskonratkaisun Äänekoskella heti sodan jälkeen 1946. He molemmat olivat kokeneet kovia, nähneet sodan kurjuuden ja menettäneet isänsä, joka teki itsemurhan. 

 

Vaikka myöhemmin monet muutkin lapsuusperheeni jäsenet tulivat uskoon, isäni valitsi toisin. Hän teki nuorena henkirikoksen ja istui vankilassa seuraavat yhdeksän vuotta. 

 

 

1950-luku: Vankilassa ollessaan myös isä tuli uskoon. Vapauduttuaan hän kävi armeijan aseettoman palveluksen, meni kasteelle ja liittyi vapaaseurakuntaan.

 

Isä ja äiti avioituivat vuosikymmenen puolivälissä, ja sisareni syntyi 1958. Sen jälkeen perheemme muutti asumaan Hattulan Parolaan, samalle kadulle, jossa myös helluntaiseurakunnan rukoushuone sijaitsi. 

 

 

1960-luku: Äitini oli aktiivinen helluntaiseurakunnan jäsen. Hän vei myös minua seurakuntaan jo sylivauvasta alkaen. 

 

Isäni kuoli vuonna 1968 aivan yllättäen sydänperäiseen sairauteen vain 38-vuotiaana, ja äiti jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi.

 

Isän kuolema oli jo itsessään dramaattinen tapahtuma, mutta kun vielä hautajaisiin osallistunut neljän hengen seurue jäi autoineen junan alle ja kaikki menehtyivät, se muuttui jo käsityskyvyn ylittäväksi tragediaksi. Nämä kuolleet hautajaisvieraatkin haudattiin myöhemmin isän viereen.


Isän nuoruuden kokemuksilla on varmasti ollut yhteyttä hänen kuolemaansa. Hän murehti lakkaamatta traagista tekoaan, vaikka olikin kokenut saaneensa sen Jumalalta anteeksi. Toisille aiheutettu inhimillinen kärsimys kuitenkin raastoi isän herkkää sielua, eivätkä nuoruudessa tehty henkirikos ja sen seuraukset unohtuneet hänen mielestään. Ehkä juuri jatkuva murehtiminen kuluttikin isän sydämen loppuun ennen aikojaan. 

 

Äitini psyyke puolestaan vaurioitui sokista, jonka hän sai hautajaispäivän katastrofaalisista tapahtumista. Hän pakeni seurakuntaelämään suorittamalla siellä vuosikymmeniä jatkuvaa palvelutyötä ja vaatimalla meiltä lapsilta ehdotonta kuuliaisuutta. 

 

Minäkin olin pakotettuna mukana jokaisessa tilaisuudessa ja pyhäkoulussa sekä kaikilla leireillä, jonne vain minut voitiin viedä. Jumalan olisi suojeltava, kun kaikki tarvittava tehdään tinkimättömän kuuliaisesti ja mukisematta, näin äiti ajatteli. 

 

Isän kuoleman jälkeen meidän oli myytävä omakotitalo, ja vuonna 1969 muutimme Hämeenlinnaan, Ojoisten lähiöön, uuteen aravarahoitteiseen kaksioon. Minusta tuli lähiölapsi, jonka kaulassa roikkui kodin abloy-avain.

 

 

1970-luku: Nautin paljon ystävistäni ja helluntaiseurakunnan piirissä koetusta yhteydestä. Myös leirit olivat mukavia. Kun vuonna 1974 aloitin kitaransoiton, löysin hyvän harrastuksen ja sain bänditoiminnan parissa uusia kavereita. 

 

Nuorisopastori Ilkka Salminen kastoi minut 1976 ja liityin Hämeenlinnan helluntaiseurakuntaan. 


1980-luku: Kotona koettu pakko muuttui jossakin vaiheessa kapinaksi. Sisareni oli alkanut seurustella jo hyvin nuorena ja muuttanut epävirallisesti pois kotoa johtuen kodin lakihenkisyydestä ja ahdistavasta ilmapiiristä. 

Minä kokeilin rajojani lähinnä toisten helluntainuorten kanssa. 

 

Parhaimmillaan lähes 50 nuoren joukko kutistui nopeasti, kun osa erotettiin seurakunnasta ja toiset erosivat itse. Lisäksi jotkut lähtivät paikkakunnalta siirtotodistus mukanaan, mutta eivät liittyneet enää uudella paikkakunnalla seurakuntaan. Monet kylmenivät uskossaan pysyvästi. 

 

Irtioton syyt olivat erilaisia, mutta yhteistä niille varmaankin oli juuri se hengellinen pakko, jota monet olivat kokeneet omassa kodissaan. Seurakunnasta erottamiset ”kuivina oksina” eivät myöskään parantaneet tilannetta. 

 

Olen usein myöhemmin pohtinut, että jos tähän kapinavaiheeseen olisi suhtauduttu pehmeämmin ja ymmärtävämmin, monien tilanne olisi tänään parempi.


Avioiduin Päivin kanssa. Saimme kolme lasta, Joonaksen, Idan ja Leevin.

Armeijasta päästyäni menin liike-elämään ja menestyin siellä hyvin.

 


1990-luku: Suomen talouteen iski voimakas lama vuonna 1990, minkä seurauksena ajauduin myös omissa liiketoimissani taloudellisiin vaikeuksiin. 

 

Näiden tuskien keskellä aloin pohtia uudelleen suhdettani Jumalaan. Olin aina uskonut häneen, mutta olin pysytellyt jo kymmenkunta vuotta pois seurakuntayhteydestä. En myöskään halunnut kohdata uskovia ystäviäni, joita ei tosin ollut enää monta jäljelläkään. 

 

Tuossa tilanteessa asuin jo hetken aikaa toimistollani, sillä olimme ajautumassa talouskriisin lisäksi umpikujaan myös avioliitossamme. Käytin viikonloppuisin päihteitä ja yritin tukahduttaa niillä tunteitani. Sydämessäni kuitenkin tunsin koko ajan Jumalan vaikutuksen ja kutsun. 

 

Syksyllä 1990 päätimme lopulta vaimoni kanssa, että lähdemme Heinolan Heinäsaareen nuorisotapahtumaan. Se olisi riittävän kaukana Hämeenlinnasta, ja sinne kehtaisi mennä. Olinhan jo nuorempana viettänyt siellä monta syksyä. 

 

Heinolan Heinäsaaren suuressa kokousteltassa koin käänteentekevän hetken. Sain luovuttaa elämäni, velkani, epäonnistumiseni, turhautumiseni, vihan ja tuskan tunteeni sekä perheeni Jumalalle. Vaimoni Päivi teki samoin. Tapahtuneella oli myönteinen vaikutus myös avioliittomme jatkumiseen.


Vuonna 1992 aloitin työskentelyn Uuden Kasvun yhdistys ry:ssä Vihdin Selkissä, jossa toimin Pauli ja Lea Rantasen ”oikeana kätenä”. Tätä ennen olin luvannut Jumalalle, että teen mitä vain, myyn vaikka perunoita torilla, jos se on hänen tahtonsa. Tuon lupauksen kanssa elän edelleen, ja katkeamaton polkuni kristillisten järjestöjen toiminnassa jatkuu.


2000-luku: Kun Kan ry:n puheenjohtaja Raimo Leppälä kutsui minut vuonna 2006 yhdistyksen toiminnanjohtajaksi, ajattelin ensin, että en pysty ottamaan tehtävää vastaan. Olin Suomen Vapaakirkon jäsen, opiskelin yliopistossa teologiaa ja olimme toimineet tiiviisti myös luterilaisessa kirkossa. 

 

Tunsin edelleen helluntailaisuuteen liittyvää kipua, ja näin sen vuoksi liikkeen kielteisessä valossa. Koin, että helluntailiike oli ollut minua kohtaan liian kova ja armoton. Se oli haavoittanut minua ylihengellisyydellään ja lopunajan julistuksellaan. 

 

Samalla kuitenkin tunsin, että liike on yksi hengellisistä kasvuyhteisöistäni ja osa minua.


Asiaa pohdittuani sain sisäisen varmuuden siitä, että voin ottaa tehtävän vastaan. Sain kolmen eri henkilön kautta päätöstä koskevan Jumalan Hengen ilmoituksen. Nämä ilmoitukset tulivat toisistaan riippumatta ja tietämättä. Niissä kerrottiin, että en olisi nyt avautuvassa tehtävässä kovin pitkää aikaa ja että sen jälkeen tulisi toinen vapaakristillisen toimintakentän tehtävä, joka olisi pitkäaikainen. 


Kun aloitin Kan ry:n toiminnanjohtajana 2006, liityin Vapaakirkon kaksoisjäsenenä myös Janakkalan helluntailähetys ry:n jäseneksi. Seuraavana vuonna minut valittiin helluntaiseurakuntien rekisteröityjen yhdistysten yhteistyöelimen, Hyryn puheenjohtajaksi. Tapana oli, että järjestöjen toiminnanjohtajat vastasivat kukin vuorollaan Hyryn kiertävästä puheenjohtajuudesta. Olin siis taustoineni ja kipuineni keskellä helluntailiikkeen ydintä, eräällä tavalla sen johdossa. 

 

Juuri tuohon aikaan käytiin kiivasta taistelua siitä, tulisiko seurakuntien liittyä vasta perustettuun Helluntaikirkkoon vai ei. Omalla kohdallani kirkkokysymys oli jo ratkaistu, mutta järjestökentässä siitä käytiin poleemista keskustelua.  


Joka tapauksessa tuo aika Kan ry:n toiminnassa paransi vanhat helluntailiikkeeseen liittyneet haavani. Huomasin, että liike ei ollut enää sama kuin se oli ollut vielä lapsuudessani. Myös vastuunkantajat ovat vaihtuneet, ja Ristin Voitto -lehti antoi tilaa myös kriittiselle keskustelulle lehden palstoilla. Koin, että se tervehdytti koko liikettä. Aloin tuntea oloni verraten kodikkaaksi helluntaiyhteisössä.


Viimeisin helluntailiikettä koskeva kipuni syntyi, kun saimme vuonna 2008 vaimoni kanssa kutsun Samaria ry:n johtoon. Siinä yhteydessä saimme tietää, ettei Samaria-yhdistys voinut osallistua helluntailiikkeen Juhannuskonferenssiin virallisesti omalla osastolla. Se sama Hyry, jonka puhetta olin itsekin hetken aikaa johtanut, rajasi monia Hyryn ulkopuolisia yhdistyksiä konferenssista ulos riippumatta siitä, mitä ne olivat helluntailiikkeen hyväksi tehneet. 

 

Samariassa tunnelmat olivat harmistuneet, minkä vuoksi järjestön asiakkaiden kanssa tehdyt Keuruun matkat ovat jääneet toteuttamatta.

 

 

2010-luku: Kun muutimme Porvooseen vuonna 2010, minua pyydettiin toimimaan pastorina ruotsinkielisessä Voolahden helluntaiseurakunnassa oman päätyöni ohessa. Otin kutsun vastaan ja irrottauduin Vapaakirkon jäsenyydestä. 

 

Nyt olen toiminut helluntaipastorina kymmenen vuotta. Seurakuntamme on tehnyt päätöksen myös liittyä Suomen Helluntaikirkon jäseneksi. Ympyrä on siis sulkeutumassa. 

 

Pari vuotta sitten hautasin äitini Hattulan Kotikirkossa pidetyn muistotilaisuuden jälkeen samaan hautaan, johon isäni oli haudattu 50 vuotta aikaisemmin.

 

 

 

Kohti ymmärrystä, eheyttä ja yhteyttä

Kaikki ihmisten yhteisöt voivat haavoittaa. Moni on haavoittunut jo lapsuudenkodissaan, toiset työyhteisöissä, erilaisissa järjestöissä tai seurakunnissa. 

 

Kipumme keskellä voimme helposti julistaa, että jokin on huono ja vaarallinen yhteisö.

 

Pohjimmaltaan kyse on kuitenkin omista kivuistamme sekä kyvystämme ymmärtää ja antaa anteeksi. Sen sijaan, että katsoisimme ”pahuuden” olevan osa jotakin yhteisöä, meidän tulisi nähdä, että yhteisön haavoittavin osa on haavoittunut ihminen, joka toimii väärin. 

 

Olen kiitollinen siitä, että avoimuus helluntailiikkeessä on nykyisin yleisesti lisääntynyt. Salaisuuksien verhoa on siirretty syrjään. Anteeksikin on pyydetty – ja toivottavasti myös annettu. 


Edelliset sukupolvet, jotka helluntailiikkeen rakensivat, olivat sodan ja monien traumojen haavoittamia. Heille helluntailaisuus toi toivoa ja Jumalan läsnäolon todellisuutta. He olivat sotien ja nälän lapsia, jotka elivät erilaisessa yhteisössä ja saivat erilaisen kasvatuksen. Annetaan heidän puutteensa heille anteeksi. 

 

Ja pyydetään anteeksi myös niitä sanoja ja tekoja, joilla itse olemme haavoittaneet toisia ihmisiä.

 

Ismo Valkoniemi

 

 

Kirjoitus on julkaistu 1970- ja 1980-luvuilla helluntailiikkeessä nuoruuttaan eläneiden keskustelussa, jota käydään Facebookiin perustetussa Retro-ryhmässä.  

 




RV 27-31

UutisetKeuruun IK-opiston alueelta 19.–21. kesäkuuta lähetettyä Nettikonffaa katseltiin ahkerasti, ilmenee tapahtuman teknisestä toteutuksesta vastanneen Avainmedian katselutilastoista.

...
PääkirjoitusKoronapandemian aika on kiihdyttänyt poleemista keskustelua sosiaalisessa mediassa monella saralla. Salaliittoteoriat, spekulaatiot ja tiedon nimellä kulkevat valhetiedot leviävät kulovalkean tavo...
KolumniTulin helluntailiikkeeseen 1990-luvun puolivälissä luterilaisesta herätysliiketaustasta. Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin minulle alkoi valjeta, millaisia Jeesuksen toiseen tulemiseen, lopunaik...
UutisetOlen syntynyt vuonna 1963 Hattulan Parolassa, samalla kadulla, jossa sijaitsi helluntaiseurakunnan rukoushuone. Siinä kokoontui äitini kotiseurakunta. Olen siten jo äidinmaidossa saanut aimo a...
Ennen puhuttiin liikaa, nyt asiasta vaietaan – Sanoma Jeesuksen paluusta tärkeä
Vähän erilainen leiri
Kristityksi kääntynyt teinipoika surmattiin Intiassa
"Opin kuulemaan selkeämmin Jumalan ääntä" – Yhteyden kaipuu on nuorille iso syy hakeutua opetuslapseuskouluun
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!