Maanantai 18. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Kaino
Julkaistu 29.9.2016 00:00

Viviane ja Theoneste iloitsevat kansalaisuudesta ja ammatista

Viviane ja Theoneste Ndagijimanan perheeseen kuuluu kaksi vilkasta pikkutyttöä, Hilkka ja Kelia.Ndagijimanan kodissa on lämpöä ja elämää. Pienet nopealiikkeiset tytöt juoksevat ovella vastaan jo ennen vanhempia. Afrikkalainen välittömyys ja avoimuus kietovat myös vieraan samaan ilmapiiriin.

Perheen äiti valmistaa lapsille keittiössä ruokaa, ja isä kuuntelee matkapuhelimestaan tuoreimpia uutisia Ruandasta. Perhe kommunikoi keskenään ruandan kielellä, mutta kotioven ulkopuolella puhutaan suomea. Maassamme Ndagijimanat ovat asuneet kohta seitsemän vuotta.

– Olin vuoden kielikoulussa, ja alussa oli tietysti vaikeaa. Työpaikalla kaikki puhuivat suomea, ja siinä käytännön kielitaito kohentui koko ajan, muistelee Theoneste.

Myös puoliso Viviane oli vuoden kielikoulussa.

– Opetus oli hyvää, ja kielen perusasiat tulivat selviksi. Käytännön elämässä huomaa, että puhumisen ja kuuntelemisen kautta oppii aina uutta.

Ndagijimanan perhe asui useita vuosia Salossa, mutta elokuussa he muuttivat Espooseen.

Voimakas perheyhteys

Afrikassa ihmiset ystävystyvät nopeasti. Perheen sisäinen yhteys on voimakas.

– Suku on erittäin tärkeä afrikkalaisessa kulttuurissa. Sukulaisperheet ovat kuin yksi suuri perhe. Tässä on suuri ero suomalaiseen ja yleensä länsimaiseen kulttuuriin, kertoo Theoneste.

Suomessa asuu jonkin verran ruandalaisia.

– En tiedä tarkkaa määrää, mutta ajattelisin, että Suomessa asuu pysyvästi yli sata ruandalaista. Erityisen runsaasti heitä on Lappeenrannan seudulla.

Theonesten suku asui Ruandassa pienessä Gitaraman kylässä.

– Mieliharrastukseni oli jalkapallo. Potkimme tunnista toiseen pihalla ja kujalla puolityhjää palloa.

– Lasten kirkkokuorossa laulaminen oli toinen harrastukseni. Lauloin lapsikuorossa niin kauan, kunnes olin kasvanut pään mitan muita pitemmäksi. Silloin tiesin, että en voi laulaa enää lapsikuorossa, vaikka se oli tärkeä osa elämääni.

Kaksi miljoonaa pakolaista Gitamaran kylässä hutut ja tutsit olivat eläneet yhdessä niin kauan kuin ihmiset muistavat. Monet hutumiehet olivat avioliitossa tutsinaisten kanssa ja päinvastoin.

Kiihotus toista kansanryhmää vastaan johti yhteen aikamme suurimmista verilöylyistä. Siviilit ja puolisotilaalliset joukot alkoivat tappaa viattomia siviilejä.

Sadan päivän aikana äärihutujen aseelliset ryhmät, kuten Interahamwe, surmasivat noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Myös 14-vuotiaan Theonesten vanhemmat tapettiin.

– Tilanteen hieman rauhoittuessa pääsin pienen pakolaisryhmän kanssa Sambiaan. Sain asunnon pakolaisleirin laidalta.

Ruandan sisällissota ajoi yli kaksi miljoonaa ihmistä pakolaisiksi. Theoneste pääsi YK:n pakolaisavun UNHCR:n listalle.

– Saimme kirjeen, jossa kerrottiin, että minut ja sisareni oli valittu kiintiöpakolaisiksi Suomeen, hän muistelee.

– En ollut koskaan kuullut maasta. Lopulta löysimme henkilön, joka sanoi, että Suomi on hyvä maa, jossa ihmiset tosin ovat hieman jäykkiä. Olin todella iloinen kuullessani pääsystäni Suomeen.

Ystäviä seurakunnasta

Theoneste löysi Suomesta puolison, ruandalaissyntyisen Vivianen.

– Avioiduimme joulukuussa 2009. Meillä on kaksi tyttöä: viisivuotias Hilkka ja kolmivuotias Kelia, he kertovat.

– Olemme iloisia siitä, että Suomi on turvallinen maa, jossa huolehditaan ja arvostetaan lapsia. Täällä on myös sananvapaus. Seurakunnasta olemme saaneet ystäviä ja tukijoita. Lähellä sijaitsevaan vastanottokeskukseen on saapunut turvapaikanhakijoita muun muassa Nigeriasta. Olemme pyytäneet heitä vierailulle, ja haluamme auttaa ja tukea heitä. Afrikkalaisuus yhdistää meitä.

Vuodenvaihteessa Viviane valmistui lähihoitajaksi ja Theoneste kuorma-autonkuljettajaksi. Tammikuussa he saivat Suomen kansalaisuuden.

Matka Kigaliin

Kesällä Ndagijimanan perhe matkusti lomalle Ruandaan tapaamaan sukulaisiaan. Tytöille matka oli odotusten täyttymys.

– Lentokone laskeutui Kigalin kentälle kello yksi yöllä. Hämmästyksemme oli suuri astuessamme ulos terminaalista. Meitä oli tullut vastaan kolme pikkubussia sukulaisiamme ja ystäviämme. Kaikki olivat hyvin iloisia nähdessään meidät. He ihmettelivät tyttöjämme, jotka puhuvat ruandan kieltä. He luulivat, että he eivät puhu meidän kieltämme vaan englantia, ranskaa tai suomea, kertoo Theoneste.

Ruandan pääkaupungissa riitti kiirettä.

– Joka päivä kävimme kolmessa, toisinaan viidessäkin kyläpaikassa. Puhuttavaa riitti aina pitkälle yöhön. Ihmiset eivät enää puhu paljon kansanmurhasta. Siitä on kulunut jo niin kauan, että nuoremmat eivät enää sitä muista. Nyt maassa on melko vakaata ja rauhallista.

– Toivoimme, että olisimme saaneet olla kauemmin Ruandassa, mutta aikataulu ei sallinut. Saimme lahjaksi kaksi lehmää, jotka Ruandassa ovat hyvin arvokkaita. No, niitä emme Suomeen saaneet tuoduksi, ja ne ovat nyt ystäväperheellämme, joka saa niistä maitoa.


Eero Ketola

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!