Keskiviikko 28. lokakuuta.
Nimipäivää viettää Simo, Simon
Julkaistu 7.1.2020 15:22

Iso luokkakokous toi entiset isokirjalaiset yhteen

”Tehdään tästä jokavuotinen traditio!”

Harvat ja valitut lähtivät mukaan opettaja Tommi Lenhon (keskellä maassa) vetämään hikitreeniin. Kuva: Markku Sandberg

Luokkakokouksessa syötiin hekumaleipiä ja jaettiin elämän ylä- ja alamäkiä.

Itsenäisyyspäivänä ajelimme vaimoni kanssa sinne, mistä meidän sekä lukemattomien muiden helluntaiparien yhteinen taival on saanut alkunsa. Paikkaan, jossa minustakin kuorittiin esiin motivoitunut opiskelija.

 

Entisten isokirjalaisten luokka­kokouksen järjestäminen oli poltellut mielessä pitkään. Parin kuukauden varoajalla saatiin kokoon kahdeksankymmentä alumnia vuosien 2005–2015 varrelta. Innokkaimmat tulivat rapakon takaa Ruotsista.

 

Opiston mäellä kaikki on isoa. On Iso Pata (ruokala), Iso Heitto (frisbeegolfrata), ja olipa kerran Iso Soittokin (musiikkitapahtuma). Siksi myös kokoontumisemme nimi oli Iso luokkakokous.

 

Hirsikirkossa kirjastontätinä tunnettu Tiina Arvola johdatti meidät itsenäisyyden merkityksen äärelle. Vararehtori Samuel Aro-Panula muisteli lämmöllä korkeakoulututkinnot mahdollistanutta yhteistyötä Walesin yliopiston kanssa. Sen myötä monista meistä leivottiin bachelöreitä ja maistereita.

 

Vuosina 2005–2015 elettiin opiston kuoroinstituution lopun aikoja. Suomen Siionia tiuhaan kiertäneitä oppilaskuoroja luotsannut Markku ”Samperi” Sandberg muisteli monen opiskelijan turhaan aluksi epäilleen laulu- tai soittotaitojaan. Ehkä siksi matkalla Hirsikirkosta bändi­kämpälle tapahtui usein ”iso eksyminen”, kun osa vältteli harjoituksia.

 

Sandberg sai väen yhtymään tarmolla vanhoihin kuoro­lauluihin sekä ilmeisesti äänenavaukseksi tarkoitettuun kaanoniin mansikkalitran poimimisesta, joka päätyi piiloraidaksi erään kuorolevyn loppuun.

 

Urheiluhengessä

Opisto on puristanut esiin monesta paitsi kuorolaulajan myös urheilun harrastajan. Siksi luokkakokouk­sen nostalgiahenki ei olisi kunnolla laskeutunut ilman liikuntaa.

 

Vaikka osa piti urheilua väkinäisenä ohjelmanumerona, toiset vaihtoivat minuutissa kamppeensa päästäkseen opettaja Tommi Lenhon aerobiseen kyykytykseen. Vaihtoehtoina oli tunnelmallinen kaamoskävely opiston ympäri lumettomassa pimeydessä tai kuntopiiri kuntosalilla.

 

Leijonanosa perjantai-illasta oli pyhitetty hengailulle opiskelijoiden SiCafe-kahvilassa. Olin etukäteen varmistellut, että hekumaleivät eivät loppuisi kesken. Tämä rakastettu klassikko sisältää nakkia tai kebabia, juustoa, tuorejuustoa, kebabkastiketta, sinappia, ketsuppia ja kurkkusalaattia leivällä. 

 

Annosta sulatellessani mietin, miksi aikoinaan luulimme lihomisemme – joka oli yleinen ilmiö opistolla – johtuvan Ison Padan ruoista.

 

Mitä jäi käteen?

Lauantaiaamun avasi Keuruun afrikkalaisin suomalaisnainen, vasta eläköitynyt opettaja Taina Karhu. Hän puhui odotuksesta. Kuten Vanhan testamentin patriarkat, myös me joudumme odottamaan Jumalan lupausten toteutumista.

 

Olin pyytänyt muutamaa tuttua kertomaan, millaisen pohjan opistoaika oli heidän elämälleen antanut. Kolmivuotisen tutkinnon opiskellut Heidi Urpalainen oli huomannut, ettei perinteinen hengellinen työ ollut häntä varten. Teologinen tutkinto tosin oli hyväksytty pohjaopinnoiksi
seksuaalineuvojan koulutukseen. Profetiat ja rukousvastaukset olivat viitoittaneet tietä.

 

Elina Nortunen kertoi oma­kuvansa eheytymisestä. Epilepsian ja muiden sairauksien lisäksi hän oli kärsinyt koulukiusaamisesta, eikä vertaissuhteita ollut löytynyt nuortenilloistakaan. 

 

Ensimmäisen kerran Nortunen oli opiskellut Isossa Kirjassa 1990-luvun lopulla. Tuohon aikaan kurssit olivat isoja, mutta opettaja Veli-Matti Kärkkäinen huomioi nuoren naisen luennoimisen lomassa kysymällä tältä kysymyksiä kuten ”eikö niin, Elina?” tai ”eihän, Elina?”. Noiden kysymysten takaa Nortunen kuuli viestin siitä, että hän on hyväksytty omana itsenään.

 

Menetysten äärellä

Vanhoja tuttuja nähdessä muistin, ketä puuttui. Kasvain oli vienyt Siivosen Ilkan, puhdasta iloa pursunneen vitsiniekan, alle kolmi­kymppisenä. Joku kertoi lähtevänsä iltapäivällä toisen opiskelijakaverimme, Tatu Lassilan, hautajaisiin. Molemmat miehet olivat olleet ensimmäisiä tuttavuuksiani opistolla. Heidän ystävällisyytensä oli laimentanut ensimmäisen päivän jännitystä.

 

Yhdeltä kaverilta syöpä oli ottanut vaimon ja tyttären äidin. Toiselta oli kuollut lapsi. Oma poikamme oli päässyt sairaalasta vain viikkoa aiemmin. Hengen­lähtö kävi lähellä, ja vaimoni kanssa olimme jo peruneet tulomme luokkakokoukseen.

 

Pidimme hiljaisen hetken ennen päätösehtoollista. Puhuin lyhyesti kristittyjen yhteydestä, jota olin itse saanut kokea niin opistolla kuin äskettäin sairaalassa. Muistutin, että jokaisen pitäisi olla rakentamassa uskovien yhteyttä myös omassa kotiseurakunnassaan.

 

Jälkeenpäin kävin läpi luokkakokouksen palautteita. Kiitosten lisäksi muutama harmitteli linnan juhlien katselun siirtämistä Si­Cafesta B-talon alakertaan. Lisää luokkakokouksia toivottiin, myös kapeammalla vuosihaarukalla.

 

Olkoot huoleti, niitä on varmasti tulossa – etenkin, jos vanhat isokirjalaiset itse aktivoituvat asiassa.

 

 

Lari Launonen

 

Kirjoittaja on IK Helsingin vastaava opettaja, joka vietti elämänsä parhaat vuodet Keuruulla vuosina 2005–2009.




Jaa
Kutsumuksena lähetystyö – Tedderit pääsivät pitkän odotuksen jälkeen lähtemään Etiopiaan  
Åström konsertoi platinalevyn merkeissä
Ihmissuhdeongelmiin haetaan apua 
Risto Huvila: Israel solmii diplomaattisuhteita – jännitteet ennallaan?
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!