Perjantai 22. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Tuulikki, Tuuli, Tuulia
Julkaistu 18.8.2016 00:00

Riippuvuuden kierre katkesi Jeesuksen sanoihin

Oli joulukuun 29. päivä vuonna 1966. Olin kuusitoistavuotias pojankloppi ja matkalla kohti Vaasan vankilaa. Hetki sitten oli luettu tuomio Jyväskylän käräjäoikeudessa, ja ehdoton tuomio oli pantu täytäntöön heti. Ajelin poliisiautolla Haapamäelle, jossa vietin yhden yön matkasellissä. Sitten junan vankivaunuun, joka pysähtyi Seinäjoella.

Pääasiallinen tunteeni oli pelko. Vastausta vaille jääneet kysymykset pyörivät mielessäni: ”Miten tähän on tultu?”, ”Minne olen oikeasti menossa?”

Seinäjoella pieneen vankivaunuun tuotiin raskaissa kahleissa oleva iso mies, jolla oli yllään vangin karkea sarkapuku. Pelkoni lisääntyi, sillä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään sellaista.

”No, mitäs sinä olet tehnyt, kun olet tänne joutunut?” Käheällä äänellä lausuttu kysymys pakotti minut vastaamaan hätäisesti: ”Seitsemän törkeää varkautta, yksi murron yritys ja yksi näpistys. Yksi vuosi ja kolme kuukautta kuritushuonetta.”

Käheästi naurahtava mies totesi: ”Vai näpistys. Minulla on 13 vuotta ja yksi nipistys.”

Keskustelu katkesi siihen, ja odotin peloissani ja vapisten vankivaunun yläritsillä, mitä tuleman pitää.

Vankila laitosti

Viikko oli vietetty Vaasan vankilassa. Muut vangit olivat ottaneet minut hyvin vastaan, ja vanhemmat olivat opettaneet talon tavoille. Pelko oli vaihtunut hyvän olon tunteeseen, koska ehkä ensimmäisen kerran elämässäni koin aitoa hyväksyntää. Kukaan ei kyseenalaistanut minua, ja kokemus ymmärtämisestä ja veljeydestä oli käsin kosketeltava. Jokainen oli hyväksytty joukkoon sellaisena kuin on. Ei turhia kysymyksiä; sinä vain kuuluit joukkoon. Vain yksi viikko, ja olin jo laitostunut.

Seuraava muistikuvani on Konnunsuolta vuodelta 1969. Vapauduin toista kertaa vankilasta, ja mielessäni oli luja päätös siitä, etten palaisi sinne enää koskaan.

Lappeenrannan asemalla vankilasta annettu lappu vaihdettiin junalippuun, jossa luki punaisella ”Luotto”. Minuun iski valtava paniikki ja ajatus siitä, että varmasti kaikki näkevät ja tietävät, että olen tulossa vankilasta. Juna pysähtyi ensimmäisen kerran Kouvolassa, ja juoksin paniikissa viinakauppaan saadakseni helpotusta yhä voimistuviin vapauden ja tulevaisuuden pelkoihini.

Jo ensimmäisestä ryypystä tuli tunne voimasta ja kokemus siitä, että haluan juuri tätä. Koin olevani kova jätkä. 13 tuntia myöhemmin syöksyin jonkin liikkeen ikkunasta sisään.

Sitä seurasivat pidätys, vangitseminen, Valkealan kihlakunnan julistama tuomio ja matka Pelson vankilaan. Vastassa oli tuttuja kavereita, jotka kehuivat: ”Olet sä aika kova kaveri, kun yritit heti.”

Ensimmäisen kerran päähäni hiipi ajatus: ”On tämä vankila ihme paikka, kun typerien ja ehkä pelostakin johtuvien tekojen seurauksena maine ja kunnia vain kasvavat. Mitä useammin ja mitä pitempään olet lusinut, sitä kovempi ja kunnioitettavampi tyyppi olet.” Ajatus pyyhkiytyi kuitenkin nopeasti pois mielestäni. Olinhan tullut omieni joukkoon.

Epätoivo vaihtui rauhaan

Näitä reissuja tuli elämääni seuraavien 15 vuoden aikana vielä kuusi kertaa. Välillä yritin työntekoa niin kaivinkoneen kuin nosturinkin sarvissa. Yritin olla isä pienelle tyttärelleni ja elää normaalia perhe-elämää, mutta kaikki tämä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Kaiken kattava ulkopuolisuuden tunne tyydyttyi vain päihde- ja rikollismaailmassa, joka oli ainoa paikka, jossa koin tasavertaisuutta ja ehdotonta hyväksyntää.

Sisimmässäni oli kuitenkin koko ajan normaaliuden kaipuu ja tarve löytää oikea elämä. ”Osaisinpa elää toisin”, ”Olisipa minulla työtä”, ”Voisinpa olla oikea isä.” Nämä olivat sanomattomia ja täyttymättömiä huokauksiani.

Viimein Ruotsissa vuonna 1985 polvistuin sellissä kylmän betonivuoteen viereen. Jo itsemurhaakin miettineestä sydämestäni nousi epätoivoinen ja tuskainen huuto: ”Jeesus, jos sinä olet se Jumala, josta olen kuullut pyhäkoulussa ja vankiloitten hengellisissä tilaisuuksissa, niin auta minua!” Yliluonnollinen, käsittämätön rauha laskeutui sydämeeni, ja jostain kuului ääni: ”Tässä on tie, sitä käy.”

Siitä alkoi uuden elämäntavan opettelu: ihmissuhteiden korjaus, velkojen maksu, vastuunotto elämästä, seurakuntaan liittyminen ja sen opetukseen sitoutuminen, perheen perustaminen, isänä oleminen. Siitä alkoivat myös monenlaiset taistelut ja kiusaukset. Seuraavat vuodet sisälsivät pääosin hyviä hetkiä mutta myös kompasteluja ja lankeemuksia.

Edelleen, kolmenkymmenen vuoden työstämisen jälkeenkin, ne haavat, joita sain päihde- ja vankilamaailmassa välillä ikään kuin revitään auki, ja vanha tuska ja rikkinäisyys nostavat päätään sydämessä ja mielessä. Yksi asia on kuitenkin varma: se, että minullekin on varattu taivaspaikka Jeesuksen sovitustyön perusteella.


Sakari Pihlaja

Jaa
Jees-lehti projektilehdeksi
Jees-lehti projektilehdeksi
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!