Keskiviikko 20. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Heli, Helinä, Heljä, Hely
Julkaistu 28.7.2016 07:00

Puhu kunnioittavasti itsestäsi ja lahjoistasi - Olet Jumalan tekoa

Jos kristityn katse ja puheet keskittyvät oman itsen vähättelyyn tai liialliseen korostamiseen, hänelle tarkoitetun tehtävän toteuttaminen uhkaa jäädä puolitiehen. Kuva: ShutterstockKristityt ovat kutsuttuja olemaan maailman valo ja suola. (1) Se on myönteinen tehtävä,
johon pimeyden poistamisen ja elintärkeän säilytysaineen vertauskuvat sopivat. Evankeliumi tarkoittaa ”hyvää uutista” ja ilosanomaa. Tuo ilosanoma sisältää tiedon, että syntiinlankeemuksen tuottama ero Jumalasta – kuolema – on voitettu ja ihminen voi taas lähestyä Luojaansa ilman pelkoa vajavaisuutensa tuottamasta rangaistuksesta. (2)

Jeesuksen opetuksissa pelottava tuomari saa isän kasvot, Isän, jonka rakkaita lapsia me ihmiset olemme. (3) Ilosanomassa palaset loksahtavat kohdalleen: siinä missä psalmin kirjoittaja jo kauan aiemmin tiesi olevansa Jumalan punoma suuri ihme4, voi uuden liiton kristitty ymmärtää asian syvemmin, koska itse Jumala näyttäytyy hänelle taivaallisena Isänä.

Tätä valtavaa asiaa meidät kristityt on kutsuttu edustamaan ja edesauttamaan aktiivisella elämällä ja toiminnalla. (5)

Ei omilla teoilla

Jokainen meistä on tehnyt syntiä ja on Jumalan kirkkautta vailla. Se on kristinuskon luovuttamaton perustotuus ja osoittaa, ettei kukaan voi omilla teoillaan päästä uskossaan kovinkaan pitkälle. Tämän lähtökohdan ylle laskeutuu kuitenkin Jumalan lahjoittama
armo. (6)  Se on hyvä uutinen, joka vapauttaa meidät elämään rakentavalla tavalla uusien luomusten vapaata elämää. Sitä vapautta haluaa aina joku rajoittaa ja tuoda elämään säädöksiä ja sidoksia, mutta niihin ei pidä suostua. (7)

Kristillinen ihmiskuva on siis erittäin myönteinen, kunhan se ponnistaa rehellisestä oman vajavaisuuden myöntämisestä ja sen mukanaan tuomasta terveestä nöyryydestä. Sen, että jokainen ihminen on Jumalan ihmeellistä tekoa, yksilöllinen ja ainutlaatuinen, ja että Jumala on itse maksanut hinnan voidakseen olla meihin yhteydessä, tulisi myös vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme. Ymmärrämmekö, mitä tarkoittaa olla hänen luomansa ja hänen rakas lapsensa? Ja vielä, jos mahdollista, astetta vakavampi kysymys:  ymmärrämmekö, että kutsumuksemme on tuosta rakkaudesta käsin ottaa aktiivinen valon ja suolan rooli? Näiden totuuksien valossa on selvää, ettei itseään tule väheksyä.

Nöyryys on tärkeä edellytys terveelle itsearvioinnille, mutta se on eri asia kuin itsensä väheksyminen. Väärä nöyryys voi itse asiassa olla petollinen ylpeyden muoto, jossa ihminen
kieltäytyy hyväksymästä osaansa Jumalan kertakaikkisen armon varassa ja haluaa itse ansaita oman ”pyhyytensä”. Tämä on piilotettua itsensä korottamista.

Saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta, että maan matosen roolin omaksuminen olisi itsensä
korottamista. Sitä se kuitenkin on, koska asenne kertoo, etteivät Jumalan Sanassaan tarjoama armo ja rakkaus kelpaa. Lisäksi se sisältää ajatuksen, jonka mukaan ihminen ei ole luomakunnasta vastuullinen Jumalan kuva vaan matoon verrattava luotu olento. Roolin ottaminen siis rikkoo varsin suoraan Sanan opetuksia vastaan.

Kuinka ajattelemme ja puhumme itsestämme?
 
Kun nyt tiedämme edellä kirjoitetut asiat, on syytä kysyä, kuinka me ajattelemme ja puhumme itsestämme. Jostain syystä suomalaiseen kulttuuriin kuuluu joko krooninen sanallinen itsensä vähättely tai krooninen itsensä korostaminen.

Itseään voi korostaa suoraan tai epäsuorasti. Edellä kuvattu väärä nöyryys on yksi epäsuoran itsekorostuksen muoto. Näin ollen itsensä vähätteleminen saattaa joissain tilanteissa olla itsensä korostamista – mutta ei tietenkään joka tilanteessa. Jatkuva tarve sanallisesti vähätellä tai korostaa itseään johtaa elämään, jossa aktiiviseen hyvän tekemiseen tarkoitetut voimavarat ja vuodet kuluvat oman navan ympärillä pyörimiseen. Itsensä vähättely ja korostaminen myös haittaavat pahasti yhteistyötä toisten kristittyjen kanssa ja sitä dynamiikkaa, joka auttaa asioita tapahtumaan ja toimii todistuksena
evankeliumin ilosta ja hyvään suuntaan muuttavasta luonteesta.

Vähättely ja korostaminen myös vaikeuttavat omien, Luojan antamien lahjojen löytämistä
ja käyttämistä. Ihminen saattaa ”nöyryydessään” kieltää itseltään kokonaan ne raikkaat asiat, jotka Jumala on antanut hänelle iloksi ja maailman palvelemiseksi. Tai hän saattaa eksyä tavoittelemaan kynsin hampain jotain, joka ei tuota hänelle onnellisuutta eikä palvele toisia – ja vain siksi, että hänen on korostettava itseään nyky-yhteiskunnan suosimilla
tavoilla.

Jos ihminen kiertyy tavalla tai toisella oman napansa ympärille, saattaa se toisinaan heijastua tuomiohenkenä, vaatimuksina tai ympärillä olevien ylenkatsomisena. Ihminen saattaa piiskata itseään ja samalla luulla olevansa toisia kohtaan armon ja rakkauden
ilmentymä. Useimmiten kuitenkin on niin, että ihminen huomaamattaan vaatii toisilta samaa piiskaamista kuin itseltään eikä kykene olemaan armollinen, ellei salli armon koskettaa ensin aidosti omaa sisintään. Voi myös olla, että ihminen onnistuu korostamaan
itseään niin hyvin, että alkaa itsekin vaivihkaa ajatella olevansa hieman korkeammalla arvoasteikossa kuin toiset.

Kristityn tulisi ajatella itsestään lähtökohtaisesti kohtuudella ja ymmärtää, että kaikki ovat
erilaisia mutta oikeanlaisia. (8) On tiedostettava sekä oma että muiden asema Jumalan ainutlaatuisena ihmeenä. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, eikä sellaista asemaa pidä edes ajatella. Kukaan ei myöskään ole toisen alapuolella eikä ”vähemmän” kuin toiset.

Kuinka tämän kristityn aseman voisi kanavoida niihin sanoihin, joilla puhumme itsestämme ja ominaisuuksistamme?

 Sanoilla on väliä

 Sanat luovat kokemustamme todellisuudesta, koska ne vaikuttavat siihen, kuinka ymmärrämme ympärillä olevat asiat. Se, mitä suullamme tunnustamme, voi siis muuttua todellisuudeksi. Jos puhumme itsestämme, ominaisuuksistamme, ulkomuodostamme tai iästämme alavireisesti, vaikuttaa se väistämättä ainakin omaan mielialaamme ja motivaatioomme. On turha arvuutella, miltä taivaallisen Isämme korvissa kuulostaa, jos 25-vuotias surkuttelee itseään, koska on niin vanha tai ettei näytä samalta kuin
alusvaatemainosten kuvankäsittelyn avulla muokatut mallit.

Miten itsestään siis tulisi puhua? Koska olemme kaikki erilaisia, ei liene paikallaan tehdä kovin tarkkoja ehdotuksia. Jokainen etsiköön itse ne sanat, joilla kiittää Jumalaa siitä, että saa olla ihmeellisesti luotu, saa olla ainutlaatuinen niin sisäisesti kuin ulkoisesti ja saa omilla, iloa tuottavilla lahjoillaan palvella maailmaa. Tällainen puhe johtaa myös ajatusmaailmaa kohti valon ja suolan tehtävää, kohti vapautta, rakkautta ja aktiivisuutta.

On aiheellista muistuttaa, että myönteinen minäpuhe ei tarkoita itsearvioinnin puutetta. Meillä kaikilla on armahdettuinakin aina elämänalueita, joilla on tarkoitus kasvaa läpi elämän. Ne on hyvä myöntää sanallisesti. (9) Se auttaa myös pääsemään kasvunpaikkojen
kanssa eteenpäin. Joskus onjopa pyydettävä ja annettava sanallisestianteeksi. (10)

Ihminen, joka ei koskaan kohtaa heikkouksiaan ääneen vaan hautaa ne positiivisten sanojen
alle, voi olla raskas työtoveri muille – kuten toki myös ihminen, joka velloo vain heikkouksissaan. Raikas, myönteinen puhe omista ominaisuuksista on myös aikuista vastuun ottamista omasta elämästä. Ihminen, joka aina vain luettelee vajavaisuuksiaan ja
julistaa surkeuttaan, asettaa toisille taakan ikään kuin kannatella itseään jatkuvalla empatialla, kannustamisella ja huomion keskipisteeseen laittamisella. Jokainen tietysti tarvitsee aika ajoin kannustusta sekä toisten huomiota ja tukea.

Rohkaiskaamme itseämme ja toisiamme puhumaan arvostaen ja kunnioittaen siitä, mitä Jumala on meihin luonut, kuinka hän meitä rakastaa ja miten tärkeän tehtävän hän on meille uskonut. Kuten C. S. Lewis on terävästi havainnoinut, terve itsetunto ei ole sitä, että ajattelee olevansa parempi kuin toiset vaan sitä, ettei tarvitse ajatella itseään lainkaan.
Kun katse ja puheet kääntyvät pois omasta navasta, on kiitorata auki ja ihminen voi nousta
siivilleen, kohti Jumalan tuulia.

Sirkku Hoikkala











Kirjoittaja on seurakunta-aktiivi ja syksystä alkaen teologian tohtorikoulutettava Åbo Akademissa.


Viitteet:
1) Matt. 5:13–14. 2) Ef. 3:12. 3) Joh. 1:12; Room. 8:15; Gal. 3:26; Ef:1; 1. Joh. 3:1. 4) Ps. 139:13–14. 5) Room. 12:1–2; Jaak. 1:22. 6) Room. 3:22– 24. 7) Gal. 5:1. 8) Room. 12:3–21; 2. Kor. 10:12–13. 9) 2. Kor. 12:7–10. 10) Kol. 3:13; Ef. 4:32.


Mallioppimista

 

ÄLÄ tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon.” Lause on tuttu, humoristinen vanha ohje. Se sisältää ajatuksen, että neuvoja ei itse oikein osaa tai halua elää neuvojensa mukaan, vaikka toivookin toisen olevan asiassa itseään viisaampi. Mitä arvelisit: jos kannustat lastasi kohti myönteistä minäkuvaa mutta samalla vähättelet itseäsi päivittäin
hänen kuultensa, kumman minäkuvan lapsi poimii? Oikein. Hän poimii sen, josta saa mallin.

On toki oikein kannustaa omaa lastansa, mutta yhtä oikein on kannustaa itseään lapsen kuullen. Jos ei puhu itselleen ja itsestään Jumalan armollisia sanoja vaan rypee väärässä nöyryydessä, voi olla varma, että lapsi jonain päivänä tekee samoin.

Jos vanhemmat vaikka päivittelevät jatkuvasti, kuinka vanhoja jo ovatkaan, saattaa lapsi tehdä ennätyksen aloittamalla päivittelyn heti 20:nnen ikävuotensa kynnyksellä. Mainittakoon sivumennen, että vanheneminen sinänsä on Jumalan keksintö ja siihenkin voi opetella suhtautumaan seikkailumielellä ja nälkäisellä, tulevaisuuteen suuntautuvalla asenteella.

Samoin jos vanhemmat käyttäytyvät seurakunnassa hurskaasti ja ystävällisesti mutta heti kotona naureskelevat kaikille, välittyy tällainen kaksinaamainen puhe myös lapsen elämänasenteeksi. Niin välittyy myös vaikkapa sellainen malli, jossa vuorotellen kauniisti rukoillaan seurakuntaan kuulumattomien puolesta ja vuorotellen kauhistellaan heitä ilman pienintäkään yritystä aidosti ymmärtää tai lähestyä heitä sanojen tai tekojen tasolla. Lapsi
ei siis opi ainoastaan siitä, mistä me käskemme hänen oppia vaan kaikesta, mistä hän saa konkreettisen toimintamallin. Tämä koskee vahvasti myös tapaa puhua itsestään ja toisista.

Mallioppiminen ei liity ainoastaan lapsen ja vanhemman suhteeseen. Se on myös yhteisöllistä liimaa aikuisten välillä. Jokin yhteisö puhuu tietyllä tavalla ja suosii tietynlaista minäkuvaa. Puhetapa ja minäkuva siirtyvät yhteisöön tuleville – tai jos eivät siirry, uudet tulokkaat eivät voi yhteisössä hyvin ja ennen pitkää lähtevät.

Kunpa kristilliset seurakunnat tunnistettaisiin siitä, että niiden jäsenet elävät kiitollisuudesta Jumalaansa kohtaan ja ojentautuvat kohti aktiivista, vapaata ja palvelevaa asennetta iloisina siitä, keitä he ovat yksilöinä ja yhdessä.

(SH)

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!