Perjantai 22. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Tuulikki, Tuuli, Tuulia
Julkaistu 21.4.2016 00:00

Pieni Down-evankelista

”Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syynä tää”, soi romaniyhtye Hortto Kaalon kaihoisa laulu usein radiosta vielä 1970-luvulla, kunnes vaipui unholaan.

Minä ja Tarja-puolisoni puolestamme jouduimme kerran erään unkarilaisen romanitalon kohdalla kyselemään sitä samaa, kun meitä ei päästetty sisään, vaikka olimme hyvällä asialla auttamassa köyhiä ja syrjäytyneitä perheitä. Mietimme syytä meihin kohdistuneeseen pelkoon, kysymyksessä oli nimittäin romaniheimon keskuudessa arvostetun miehen koti. Useista yrityksistä huolimatta talon ovet eivät avautuneet meille.

Yhden kerran otimme 10-vuotiaan Down-poikamme Joosuan mukaamme. Kävimme jälleen kyselemässä kyläpäällikön runsaslukuisen perheen vointia. Useita romanimiehiä oli talon pihalla. Naiset tulivat meitä vastaan tien varteen auton luokse. Vaimoni Tarja jutteli heidän kanssaan ja jakoi samalla heille ruoka-avustuskassit. Minä menin miehiä tervehtimään. Joosua seurasi perässäni. Hetken aikaa yritettyäni luoda kontaktia varauksellisen oloisiin miehiin huomasin, että Down-poikani oli kadonnut pihapiiristä kuin tuhka tuuleen! Pelästyimme ja aloimme heti etsiä häntä, kunnes yksi naisista ilmoitti, että poikamme on sisällä talossa eikä suostu tulemaan ulos.

Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsimme sisään. Yllätyimme. Noin 14-vuotias poika piilotteli oven väliin ripustetun verhon takana. Hän oli myös kehitysvammainen, kuuromykkä. Joosua oli johdattanut meidät tämän katseiltamme piilotetun pojan luokse.

Naiset puhuivat kiihtyneinä omaa romanikieltään, jota me emme ymmärtäneet. He osoittelivat silminnähden kiihtyneinä Joosuaa, joka oli myös kehitysvammainen. Tarja rohkaistui viittomaan kuuromykälle pojalle, joka heti viittoi takaisin. Yhteinen, haparoiva kieli oli löytynyt, vaikka viittomissa oli suuria eroja. Yhtäkkiä huomasimme kaikkien miestenkin tulleen sisälle seuraamaan mielenkiintoista näytelmää: kehitysvammainen poika, jota he olivat häpeillen piilotelleet sisäpuolelle, olikin huomion keskipisteenä! Osoitimme hänelle välittämistä ja rakkautta, niin kuin omalle lapsellemmekin.

Pojan nimi oli Patrik, ja hän oli ollut syntymästään saakka kuuromykkä. Hengelliset viittomat olivat pojalle tuttuja: Jumala, Jeesus ja rukous esimerkiksi. Kun kysyimme, tahtoiko hän rukousta puolestaan, ujo päännyökäytys tuli myöntämisen merkiksi. Rukoilimme hartaasti hänen puolestaan.

Ovet tuohon kotiin jäivät meille pysyvästi auki. Pidimme talossa kokouksia ja saimme rukoilla jokaisen talossa majailevan romanin puolesta. Patrikista tuli hyvä ystäväni. Otimme kameralla selfie-kuvan, taustalla oli pojan ylpeys, pieni hevonen. Patrik odottaa aina innolla tuloamme.

Tienraivaaja, Down-evankelista Joosua, onnistui taas läpäisemään pelon ja epäluulon muurit. Poikamme on saanut monet sydämet avautumaan: Siilinjärven kadulla istuva puliukko sai kerran pusun poskelle, Budapestin Vaci utca -kadulla vastaan kävelevä läpeensä tatuoitu mies sai Joosualta ”give me five” -tervehdyksen, seurakuntamme Anneli sai rukoushuoneen eteisessä lämpimän halauksen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Itävallan presidentti Heinz Fischer oli kutsunut ”evankelista” Joosuan kehitysvammaisille nimetyn juhlavuoden kunniaksi uuden vuoden 2004 gaalaillalliselle. Me vanhemmat pääsimme poikamme siivellä mukaan presidenttiä tapaamaan. Sitten se tapahtui… Yhtäkkiä Joosua näytti presidentille pitkää kieltään! Valtionpäämies ei sitä hätkähtänyt. Hän hymyili, ikään kuin ymmärryksen merkiksi siitä, mitä pojan mielessä oli: Ähäkutti koko maailma, minä synnyin sittenkin, ja olen iloinen siitä!


Down-evankelistan ylpeä isä

Kari Honkanen

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!