Lauantai 23. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Aslak
Julkaistu 23.2.2017 00:00

Onko seurakunta kaikille enää koti?

Tällä kysymyksellä haluan herätellä meitä tarkastelemaan, miten seurakuntalaiset kokevat oman kotiseurakuntansa. Jos koemme seurakunnan kodiksemme, se auttaa selviytymään elämässä vaikeinakin aikoina.

On suorastaan järkyttävää todeta, että seurakuntakodin merkitys on monin paikoin kadotettu. Olen tavannut paljon vanhempia uskovia, jotka ovat vuosikymmeniä tehneet työtä seurakunnassa, uhranneet varoja, rakentaneet ja palvelleet eri tehtävissä. Nyt nämä uskolliset palvelijat ovat joutuneet kokemaan, ettei heitä kukaan käy seurakunnasta katsomassa, auttamassa eikä kysymässä, miten he jaksavat tai tarvitsevatko he mahdollisesti apua. Jopa joulun aikaan monet vanhat seurakuntalaiset jätetään yksin. Eikä välttämättä tarvitsisi muuta kuin käydä tapaamassa heitä, olla läsnä ja kuunnella elämää kokeneita veljiä tai sisaria.

Hyvät ystävät, seurakuntien vastuunkantajat, ei riitä, että teillä on asiat netissä ja hoidatte niitä konttorista käsin. Varsinkin vanhemmat uskovat kaipaavat ja tarvitsevat kohdata ihmisen. Netti ei koskaan korvaa henkilökohtaista tapaamista.

En voi ymmärtää, että seurakunnat ovat monin paikoin menneet siihen käytäntöön, että uskovia hoidetaan vain rukoushuoneella. Nykyisin voi – samoin kuin menneinäkin aikoina – mennä jonkun uskovan luokse iltaa istumaan. Tai mennä vaikka ystävien kanssa johonkin ja pitää pienen iltatilaisuuden.

Sanotaan, ettei ole aikaa. Tämä ei kuitenkaan ole aikakysymys vaan tahdon ja näyn asia huolehtia veljestä ja sisaresta. Henkilöllä, joka on hakeutunut seurakunnan palvelukseen, on vastuu siitä, että myös ikääntyneet kokevat seurakuntakodin omakseen. Näin huolimatta siitä, että he eivät pääse kuntonsa vuoksi seurakunnan rukoushuoneelle.

Herää kysymys, miksi heidät on unohdettu? Missä on Raamatun opetus ja seurakuntakodin henki? Onko seurakuntaan syntynyt uskovien oma hyvä piiri, jossa heidän on niin hyvä olla, ettei muutosta kaivata.

Ei pidä yleistää ja ajatella, että kaikki on hoidettu huonosti. Mutta on hälyttävää kuulla, nähdä ja kokea eri puolilta Suomen seurakuntia, että liian monet vanhat ja uskolliset vastuunkantajat on unohdettu. Heidät, jotka ovat rakentaneet seurakunnan vuosikymmenien aikana ja joille seurakunta on aina ollut koti. Juuri nämä ihmiset ovat myös uskollisia esirukoilijoita.

Meidän tulisi nähdä jo evankelioinninkin kannalta, mikä merkitys on sillä, että käy katsomassa seurakunnan vanhempia uurastajia
.
Kokemuksesta tiedän, että kun käyn jonkun uskovan luona, jolla on iso perhekunta, kaikki lapset kuulevat jo samana päivänä, että häntä ei ole unohdettu. Tämä on paras saarna lapsille ja lastenlapsille.

Monet uskovien kotien lapset ovat katkeroituneet seurakunnalle siitä, että heidän isänsä ja äitinsä on unohdettu. Lapset tietävät ja muistavat, kuinka heidän vanhempansa uurastivat eri tavoin seurakunnassa. Mieti, mitä tämä merkitsee. Millaisella saarnalla nämä lapset voidaan voittaa takaisin seurakunnan yhteyteen, jos heidän vanhempansa on unohdettu?

Tämä tosiasia on järkyttänyt minua suunnattomasti. Ihmisten elinaikana näitä asioita on hoidettava. Eivät hyödytä enää muistopuheet, vaikka kuinka kauniisti puhutaan, jos teot puhuvat toista!

Toivon todella tästä asiasta keskustelua seurakunnissa ja myös tämän lehden palstoilla.


Pekka Vaattovaara
Sieppijärvi

Jaa
Jees-lehti projektilehdeksi
Jees-lehti projektilehdeksi
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!