Lauantai 23. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Aslak
Julkaistu 19.5.2016 00:00

Onko kehitysyhteistyö osa seurakunnan lähetystehtävää?

Kuva: ShutterstockHerätyskristillisissä piireissä on keskusteltu paljon julistavan lähetystyön ja lähimmäisten auttamisen suhteesta. Aiheesta käytiin vilkasta ajatustenvaihtoa Ristin Voiton palstoilla kymmenen vuotta sitten, ja se nousee edelleen aika ajoin pintaan.

Usein pelätään, että kehitysyhteistyöhankkeet ovat hyvää, joka koituu parhaan eli evankeliumin julistamisen viholliseksi. Vastakkainasettelu johtuu vaikeudesta sovittaa yhteen ”mene ja kerro” sekä ”mene ja auta” -tyyppiset lähetystyön ulottuvuudet. Voisiko nämä tulokulmat yhdistää niin, että niiden parissa palvelevat ihmiset ymmärtäisivät ja tukisivat toisiaan?

Kristuksen esimerkki

Kun kristillistä auttamista toteutetaan julkisin varoin humanitaarisissa hankkeissa ja kehitysyhteistyössä, on luonnollista kysyä, kuuluuko tämä seurakunnan luovuttamattomaan missioon. Kysymykseen vastatessa on hyvä peilata lähetystehtävää sen antajan esimerkin valossa.

Kristuksen palvelutyössä oikea mieli, asenteet, teot ja sanat loivat ehyen ja joustavan kokonaisuuden. Jeesuksen mukaan Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen olivat lain ja profeettojen ydin.1

Kristuksen uusi, kuninkaallinen käsky oli rakastaa lähimmäistä, kuten hän teki.2

Kysymys, onko tärkeämpää pitää kiinni lähetyskäskystä kuin rakkauden kaksoiskäskystä, on keinotekoinen. Sama Kuningas esitti ne molemmat. Kristuksen toiminnassa kaikki koitui ihmisen parhaaksi. ”Mene ja kerro”, ”mene ja auta” sekä ”mene ja opeta” olivat saumaton osa Kristuksen missiota, joka osoitti, millainen Jumalan valtakunta on, ja avasi oven sinne.

Jeesuksen esikuva vaikutti ensimmäisen seurakunnan tapaan ymmärtää ja toteuttaa tehtäväänsä. Apostolit Johannes3, Jaakob4 ja Pietari⁵ korostavat toistuvasti, kuinka tärkeää on, että usko on elävää ja että siitä seuraa laupeuden tekoja lähimmäiselle. Hyvillä teoilla ei ansaita pelastusta, mutta uskon kautta ihmisen sisin muuttuu ja vapautuu rakastamaan ja palvelemaan toisia.

Diakoninen ulottuvuus kateissa

Suomen helluntaiherätyksessä on puhuttu julkisuudessa erikseen ”lähetystyöstä” ja ”kehitysyhteistyöstä”. Samalla yhteiseen lähetysstrategiaan on sisällytetty nämä molemmat. Eriyttävään puhetyyliin on vaikuttanut se, etteivät ei-kristilliset yhteistyötahot ymmärrä uskovien sisäpiirikieltä.

Kun ennen kaikkea auttamista pidettiin osana lähetystyötä, ammatilliseen kehitysyhteistyöhön siirryttäessä on tarvittu rinnakkainen termi. Samanaikaisesti on saatettu  mennä toiseen äärimmäisyyteen ja käyttää vain niukalti kristillistä sanastoa perusteltaessa toimintaa seurakunnille.

Jotkut seurakuntien lähettämät kehitysyhteistyöntekijät kipuilevat identiteettikriisissä, koska he eivät koe hankkeissa toteuttavansa lähetyskutsumusta vaan voivat ajatella, että vain tavanomainen evankeliointityö ja seurakunnassa palveleminen vapaa-ajalla ovat ”lähetystyötä”. Toisaalta osa kokee, että Jumala on selvästi kutsunut heidät auttamaan vähäosaisia ja siten osoittamaan Kristuksen luonnetta.

Helluntailiikkeen ruohonjuuritason valtateologia ei ole rohkaissut tunnistamaan seurakunnan mission diakonista ulottuvuutta. Lähetysjärjestön kehitysyhteistyötä ei aina ole osattu mieltää luovuttamattomaksi osaksi seurakunnan tehtävää. Niinpä kehitysyhteistyöntekijöiden on ollut vaikea mieltää työn ja sen tavoitteleman ”kehityksen” kristillistä luonnetta. Ääritapauksissa lähetyskutsumus on siirretty hankkeiden ulkopuolelle ”suulliseen todistamiseen” tai lähetysmotivaatio on hiipunut hankekäytäntöjen ammatillisissa tulospaineissa.

Jos lähetysteologia poimii vain tietyn ulottuvuuden kristillisestä missiosta ja kehitysyhteistyö nähdään lähinnä sekulaarin ammatillisuuden kenttänä, lähetys ja kehitys irtaantuvat väistämättä toisistaan. Tuloksena on kristillinen versio sekulaarista ajattelusta, jossa uskonto ja kehitys nähdään erillisinä asioina.

Teologista pohjaa selkeämmäksi

Lähetysjärjestö voi tehdä sekä evankelioivaa lähetystyötä että auttavaa työtä kehityshankkeissa. Silti juopa näiden kahden välillä saattaa jatkua kentän arjessa. Jos  kummassakin kristillinen todistus ilmenee ohentuneena, ehyttä kokonaisuutta ei synny.

Raamatun läpi kulkeva profeetallinen ja diakoninen tehtävä puolustaa leskiä, orpoja ja maahanmuuttajia sekä tukea Jumalan luoman ihmisarvon toteutumista on jäänyt raamatuntulkinnassamme vähälle huomiolle. Kuitenkin myös Jeesuksen palvelutyön kautta yhteiskunnan halveksimat haavoittuneet ihmiset saivat kosketuksen rakastavaan Jumalaan. Vaikka ketään ei suljettu pois, nimenomaan köyhille avautui tie Jumalan valtakuntaan.

Kristus on lähtökohta, josta kristillinen käsitys ”kehityksestä” kumpuaa. Hän on Jumalan mission punainen lanka läpi historian, joka alkaa luomisesta ja päättyy lopulliseen rauhaan. Elävä usko ja pysyminen Kristuksessa synnyttävät arvoissa, asenteissa, sanoissa ja teoissa ilmenevää rakkautta lähimmäistä kohtaan. Yksi tapa toteuttaa tätä on kristillinen kehitysyhteistyö. Sen olemus on ilmaistava teologisella kielellä ja Raamattuun pohjautuen. Kun teologia on selvä, on mahdollista käyttää eri yhteyksissä erilaisia puhetapoja ilman, että sisäinen yhtenäisyys kärsii.

Diakonisesti valveutunut lähetysteologia selventää kehitysyhteistyön identiteettiä suhteessa seurakunnan missioon. Diakonista ulottuvuutta ei kuitenkaan voi liimata kapean lähetysteologian päälle, vaan teologisen perustan on oltava laajempi kuin vain suullista evankeliointia painottava lähetyskäsitys. Evankelinen ja helluntailainen missiologinen tutkimus osoittaa, että on purettava Raamatun kokonaissanomaan huonosti asettuvia ja historian ”pyhittämiä” kerrostumia ja löydettävä uudelleen, mitä Jumalan valtakunnan edistäminen on.

Kun kehitysyhteistyöhön mennään Kristuksessa olemisen ja hänen viitoittamansa mission vuoksi, sitä voi luonnehtia diakoniseksi lähetykseksi tai kansainväliseksi diakoniaksi. Seurakuntien lähettämiä kehitysyhteistyöntekijöitä voi silloin nimittää diakonialäheteiksi tai kansainvälisen diakonian tekijöiksi.

Kristillisen kehitysyhteistyön syvin olemus

Kristillistä kehitysyhteistyötä tehdään, koska se on yksi tapa toteuttaa diakoniaa, joka kuuluu seurakunnan missioon. Toiminnassa on kyse ihmisten palvelevasta kohtaamisesta ja siinä  välittyvästä Jumalan valtakunnan todellisuudesta. Sanat, teot ja ihmeet ovat tämän todellisuuden ilmenemismuotoja.

Diakoninen kehitysyhteistyö edellyttää tietoista suhdetta ihmisen hyvään – eli kehitykseen – ja ammatillista osaamista. Diakonisen työn sisältö tulee löytää Kristuksen palvelevasta mielestä, jotta hän olisi siinä mahdollisimman ehyesti läsnä ja työ heijastaisi hänen persoonaansa. Ilman laupeutta Kristus näyttäytyy kärsiville ihmisille kavennettuna.

Diakoninen työ ei ole sanatonta. Luottamuksellisissa ihmissuhteissa kaikilla on oikeus sanoittaa uskonsa perusteita myös hanketoiminnan sisällä. Negatiivinen uskonnonvapaus ja julkisen rahoituksen eettiset ohjeet kieltävät ”käännyttämisen”. Mutta positiivinen uskonnonvapaus turvaa sen, että ihmisellä on oikeus tarttua Jumalan apuun ja kokea siinä elämänsä muutosta parempaan. Jumalan apu on kaikessa moninaisuudessaan parasta ”kehitysapua”.

Mukana luomisen ja lunastuksen tulokulmat

Kristillinen näkemys kehityksestä tähtää ihmisen hyvään sekä luomisen että lunastuksen näkökulmista. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia Jumalan luomuksia. Heidän elämäänsä tulee varjella kuten luomakuntaa yleensä. Tämä on arvokas seurakunnan mission osa.

Ihmisen hyvään ei pyritä tekemällä auttaminen evankelioinnin apuvälineeksi vaan tunnistamalla Pyhän Hengen työ ihmisen aidon hyvinvoinnin paranemisessa. Kristuksen todellisuus on läsnä, kun häneltä tulevaa rakkautta välitetään lähimmäiselle. Rakkaus osoittaa, millainen Jumala on.

Kun Kristus saa hahmon, se luo kutsun tutustua häneen myös lunastajana. Uskon kautta avautuva lunastus on lähetyksen luovuttamaton tavoite ja lähtökohta mutta myös kehityksen voimavara.

Kehitys, jossa ajallinen ja ikuinen kohtaavat, on kaikkein kestävintä. Diakonisen työn hyvät seuraukset yhteisöjen elämässä voidaan havaita riippumatta arvioijasta. Brittiläinen ateistitoimittaja Matthew Parris teki juuri näin Time-lehden artikkelissaan vuonna 2008. Tutustuttuaan evankeliseen laupeudentyöhön Malawissa hän tunnusti, että sen vaikutukset ovat suuremmat kuin hallitusten ja sekulaarien järjestöjen projektien: ihmisten sydämet muuttuvat.

Jeesuksen antamassa missiossa yhdistyvät erilaiset tulokulmat sisäisesti, vaikka kutsumuksissa ja käytännön toimintatavoissa on ulkoisia eroja. Tarvitsemme palvelevaa mieltä, joka kumpuaa Jeesuksen lähellä olemisesta kaiken tekemisen ja julistamisen keskellä. Kristuksen mieli palvelee aina ehyesti ihmisen parasta, vaikka me tunnistamme siitä vain osan.


Viitteet:
1) Matt. 22:36–39; Room. 13:6–10.
2) Joh. 15:12; 1. Joh. 3:23–24; Jaak. 2:8.
3) 1. Joh. 1:4-6; 2:3–11; 3:17–19; 4:7-8; 4:19–21; 5:1–32; 2. Joh. 1:4–6.
4) Jaak. 1:22–27; 2:1–26; 3:13.
5) Piet. 1:22–23, 2:12, 15; 3:1–2; 3:8–17; 4:19.



Jorma Kuitunen

Kirjoittaja on hallintotieteiden tohtori ja teologian maisteri.

Artikkeli perustuu kirjoittajan kokemukseen diakonisesta lähetyksestä ja hänen teologian pro gradu -tutkimukseensa, jossa käsiteltiin kristillisen kehitysyhteistyön suhdetta seurakunnan missioon kokonaisvaltaisesta lähetyksestä käydyn missiologisen keskustelun valossa.







Herätysten ajan lähetys oli kokonaisvaltaista

Julistamisen ja hyvät teot yhdistävä kokonaisvaltainen lähetysnäkemys on viime  vuosikymmeninä saavuttanut yhä laajemmin Raamatun tutkijoiden ja lähetysjärjestöjen kannatuksen. Tämä heijastuu myös Suomen helluntaiherätyksen Lähetysteologisessa asiakirjassa. Siihen sisältyy vahva opetus Jumalan valtakunnasta ja evankeliumin julistamisesta. Mutta myös diakoninen auttaminen tuodaan monipuolisesti esiin lähetyksen ulottuvuutena.

Raamattua monipuolisesti tulkitsevia asiakirjoja tarvitaan, jottei herätysliike asettuisi vain tietyn lähetysteologisen tulkintaperinteen taakse ilman mahdollisuutta tarkistaa suuntaa ja tulla lähemmäksi Kristuksen esimerkkiä.

Käsitys, jonka mukaan lähetys on pelkistetty sanalliseen julistamiseen, yleistyi vasta 1900-luvun alkupuolella. Yksi syy tähän oli niin sanottu sosiaalisen evankeliumin liike, joka korosti, että kirkkojen päätehtävä on muuttaa maailmaa sosiaalisen toiminnan avulla. Konservatiiviset evankeliset ottivat liikkeen liberalisoituneeseen teologiaan etäisyyttä ja vetäytyivät lähes kaikesta auttamistyöstä. 1950-luvulla alkanut herätys oli ensimmäistä kertaa sellainen, jossa ihmisten auttaminen ei ollut vahvasti osa sen ydintä.

Historia siis selittää, miksi diakonian teologia ei ole ollut vahvoilla Suomen helluntaiherätyksessä. Vähäosaisten auttaminen on usein tulkittu ”varsinaisen työn” uhkaksi, eikä profeetallista kutsua oikeudenmukaista Jumalaa kunnioittavaan diakoniaan ole tunnistettu.

Vielä 1700- ja 1800-luvun suurten herätysten aikaan hyvän sanoman julistamisen ja hyvän tekemisen yhdistelmää pidettiin herätyksen avaimena. Herätyksen suurten teologien, Jonathan Edwardsin ja John Wesleyn, opetuksessa laupeuden teot olivat varmin merkki siitä, että kyse on aidosta uskosta ja etenevästä pyhityselämästä. Köyhien auttaminen oli kiinteä osa kristillistä elämää. Tätä mallia sovellettiin menestyksekkäästi lähetystyössä.

Kun lähetyksen kokonaisuus hahmottuu uudelleen, ei ole välttämätöntä kiistellä, mikä osa vaikuttaa eniten. Seurakunnan tehtävä on olla osa Jumalan valtakunnan tulemista elämällä todeksi Kristuksen esimerkkiä. ”Tulkoon sinun valtakuntasi myös maan päällä” on rukous, jossa ilmaistaan halu Kristuksen herruuden toteutumiseen elämässämme ja sen kautta ympärillämme maailmassa.

Jaa
Jees-lehti projektilehdeksi
Jees-lehti projektilehdeksi
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!