Torstai 21. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Keijo
Julkaistu 2.6.2016 00:00

Onko helluntailiike tienhaarassa?

Jyrki Isohellan ansiokas artikkelisarja (RV 16–18) helluntailiikkeen kasvukysymyksistä on mielestäni hyvä keskustelun avaus pohdittaessa herätysliikkeemme tulevaisuutta. Menneisyyden tunteminen ja analysointi antavat meille juuri niitä työkaluja, joita tarvitsemme. Vasta tietoisuus siitä, missä olemme nyt, avaa mahdollisuuden reittien suunnitteluun kohti tulevaa.

Helluntailaisuuden historiassa on mielestäni syytä kiinnittää huomiota pariin tärkeään seikkaan.

Organisaatioiden ja yhteisöjen toiminnassa pätee niin sanottu massan hitauden laki. Tämä tarkoittaa sitä, että aloitettu toimenpide alkaa vaikuttaa vasta viiveellä, ja vastaavasti sen vaikutus jatkuu vielä jonkin aikaa toimenpiteen loppumisen jälkeen. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että menneisyydessä tapahtuneet asiat vaikuttavat vielä suurelta osin myös tämänhetkiseen toimintaan. Näin esimerkiksi Niilo Yli-Vainion vaikutukselle on etsittävä syitä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun hengellisestä ja yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Nuo vuodet olivat voimakasta murrosaikaa maassamme. Maalta- ja maastamuutto autioittivat maaseutua ja nakersivat pohjaa perinteiseltä yhteisöllisyydeltä, joka oli toiminut myös helluntailaisuuden kasvualustana. Lisäksi yhteiskunnan radikalisoituminen haastoi perinteisiä kristillisiä arvoja ja loi pohjaa sille ”vastaiskulle”, jota ylivainiolaisuus edusti.

1960-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin asti helluntaiherätys harjoitti voimakasta kotilähetystyötä hyödyntäen uutta teknistä keksintöä, c-kasettia. Kokouksia ja musiikkia nauhoitettiin, nauhureita lainailtiin toisille ja helluntailainen musiikki- ja puhekulttuuri levisi kodista kotiin. Niilo Yli-Vainio astui siis niittämään vahvaa aikaisempaa kylvöä, ja tulokset olivat sen mukaiset.

Massan hitaudesta johtuen hyvä kehitys jatkui vielä vuosia Yli-Vainion poismenon jälkeenkin, vaikka yhteiskunta oli jo muuttumassa kohti yksilöllisempää aikakautta, jossa yhteisön tilalle astuivat yksilö ja hänen subjektiiviset tarpeensa.

Tultaessa 1990-luvulle yhteiskunnan muutokset nostivat esiin sukupolvien välisen kuilun. Se näkyi monien seurakuntien vanhimmistoissa sukupolvenvaihdoksien tarpeellisuutena ja  toisaalta niiden puuttumisina. Nuorempi sukupolvi koki, ettei sen ääni tullut kuulluksi. Tämä voi olla yksi syy uuskarismaattisten seurakuntien syntyyn, onhan niiden perustajissa useita helluntaitaustaisia henkilöitä.

Sukupolvien välinen ongelma ilmeni myös monissa seurakunnissa johtamisongelmina. Nuori sukupolvi, joka oli koulutetumpi, verkostoituneempi ja tietoisempi omista oikeuksistaan, ei enää alistunut sellaiseen autoritaariseen ja usein myös perustelemattomaan vallankäyttöön, jota edelliset sukupolvet olivat kohdanneet. Tämä on asettanut – ja asettaa edelleenkin – haasteita paimenuudelle ja johtajuudelle helluntailiikkeessä. Asian voisi tiivistää kysymykseen: Kuinka voi ansaita arvovaltaa uuden sukupolven silmissä, ja kuinka tulee harjoittaa vallankäyttöä turmelematta saatua arvovaltaa?

Tältä osin herätysliikkeemme tilanne muistuttaa puolustusvoimien tilannetta 1980-luvun polivälissä, jolloin niin sanotut simputustapaukset toivat esiin uusien sukupolvien tietoisuuden omista oikeuksistaan sekä samalla armeijan johtamisjärjestelmien ja metodien jälkeenjääneisyyden. Tämä puolestaan pakotti puolustusvoimat uudistamaan voimakkaasti koulutus- ja johtamisjärjestelmiään. Vastaava prosessi on helluntaiherätyksessäkin välttämätön, mikäli halutaan kohdata uusien sukupolvien tuomat haasteet.

Pohdittaessa helluntailiikkeen tulevaisuutta keskiöön nousevat mielestäni seuraavat kysymykset:

– Mikä on liikkeemme julkisuuskuva, eli millaiseksi liikkeen ulkopuoliset kokevat meidät ja toimintamme?

– Mitkä asiat liikkeestämme pois lähteneet ihmiset ovat kokeneet keskeisiksi syiksi lähtöönsä? Tätä olisi selvitettävä kattavalla kvantitatiivisella tutkimuksella.

– Onko johtajuus- ja sielunhoitokoulutuksemme ajan tasalla? Ja onko sitä riittävästi?

– Onko yhtenäinen, saman näyn ja toiminta-ajatuksen omaava herätysliike ylipäätään mahdollinen? Vai ovatko seurakunnat jo eriytyneet omille teilleen?

Yhteiskunnan rakennemuutos heijastuu myös helluntailiikkeeseen. Näin on ollut aina ja on myös jatkossa. Maaseudun tyhjeneminen ja vastaavasti kasvukeskusten kehittyminen haastavat niissä toimivat seurakunnat. Muuttotappioalueiden seurakunnat menettävät puolestaan jäsenistöään, ja nuorempien ikäluokkien täydellinen puuttuminen näistä seurakunnista kääntää ne helposti sisäänpäin suuntautuneiksi. Tämä puolestaan voi tehdä niistä opillisesti fundamentalistisia, mikä taas vaikeuttaa ihmisten kohtaamista entisestään.

Vastaavasti kasvukeskusten nopea väestönlisäys Voi aiheuttaa suuriakin sosiaalisia ja rakenteellisia ongelmia, jotka heijastuvat myös näillä paikkakunnilla toimivien seurakuntien toimintaan. Niiden olisi koko ajan kyettävä tuottamaan ”uusia tuotteita” jatkuvasti kasvavan ja eri alakulttuureihin eriytyvän yhteisön tarpeisiin Haasteita siis piisaa.

On kuitenkin hienoa huomata, että näitä asioita pohditaan. Se on kaiken uudistumisen edellytys.


Matti Lappalainen
Pastori
Kuusamo

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!