Torstai 21. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Keijo
Julkaistu 7.7.2016 07:00

Muut mediat 27/2016

Onko arki arkea vai elämisen ydintä? kysyy Kari Turunen (Uusi Tie 25–26/2016).

Noin kerran vuodessa pääsen viettämään miesten iltaa muutamien erittäin tärkeiden henkilöiden seurassa. –– Pitkien keskustelujen lopputulemana päädymme yleensä johonkin erityiseen julkilausumaan ––. Yksi näistä loppulausumista on jäänyt mieleen yli muiden. Se, jolloin –– päädyimme siihen, että arjen ei tulekaan olla arkea. –– Maanantaiaamu on viikon hetkistä paras.

Arki oli kuitenkin tuotteistettu jo. Maanantai–perjantai-imagolla brändätyt tuotteet keikkuivat jo kauppojen hyllyillä: oli arkijuustot, arkimaidot, arkijugurtit ja ties mitkä. Arki oli brändätty jo halvaksi ja harmaaksi.

Sitäkö se on maanantain ja perjantain välillä? Harmaudesta en tiedä, mutta sen tiedän, että arki ei ole halpaa. Se on äärimmäisen kallista. –– Siksi kysyn, onko arki oikeasti arkea. Vai onko se kuitenkin elämisen ydintä: tarkoitusta ja merkityksellisyyttä? Jos se onkin juhlaa?

Koskettavat jäähyväiset päihteille Raision Kan-kodissa (Hyvä Sanoma 6–7).

Meitä oli neljä kaverusta, joille päihde oli tullut kaikeksi elämässä. –– Joku kutsui sitä rakkaakseen, joku neitoseksi tai miekkoseksi.

Mietimme ja kirjoitimme taululle, mikä oli saanut meidät rakastumaan ”häneen”. Listasta tuli pitkä, tosi pitkä. Päihde oli tuonut helpotusta rakkauden kaipuuseen, toiminut pelkojen poistajana, antanut voimaa käydä töissä ja elää, toiminut turvana elämän myrskyissä…

Moni meistä oli kokenut lapsuudessa ja nuoruudessa surullisia asioita. Päihde oli vastannut sydämen tyhjyyteen, ahdistukseen, tuskaan ja kipuun. –– ”Rakkaamme” oli luvannut meille hyvää, mutta tunne oli kestänyt vain hetken. Oli palattava uudestaan ja uudestaan hakemaan lisää.

–– Syvien tunteiden vallassa kukin meistä kirjoitti jäähyväisiä ”rakkaalleen”. –– Kiinnitimme kirjeet lauttaan ja menimme rantaan. –– Laskimme lautan aalloille. Musiikin soidessa ja sydämen hiljaisuuden sekä kauniin rauhan vallitessa katselimme ”raatelevaisen rakkaamme” matkaa pois luotamme.

Koulu on kotia vahvempi uskontovaikuttaja, bloggaa Eila Murphy (seurakuntalainen.fi 15.6.2016).

Vierailin äskettäin rippileireillä Keski-Suomessa ja Etelä-Savossa. Asetin leiriläisille saman kysymyksen uskonnosta – eli mistä nuoret ovat saaneet tietoa kristinuskosta. Oletin vastaukseksi ”kummit”, ”kerho”, tai ”koti”. Mutta ei, useimmiten nuoret vastasivat ”koulu”.

Minut yllätti kaksi asiaa: Ensiksikin se, että kukaan ei maininnut kotia tai kummia. Toiseksi se, että kukaan ei myöskään maininnut mediaa. Onko todellakin niin, että suomalaiselle nuorelle koulu on paras uskontokasvattaja? Perhe se ei taida olla.

Mitä johtopäätöksiä pitäisi tästä tehdä? Onko niin, että me suomalaiset olemme ulkoistaneet uskonnon opettamisen koululle? Entäpä jos uskonnon opetusta ei olisi kouluissa? Mitä kulttuurillemme ja arvoillemme tapahtuisi?

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!