Torstai 23. tammikuuta.
Nimipäivää viettää Eine, Eini, Enni
Julkaistu 3.12.2019 14:59

Hirmudiktaattori Josif Stalinin vainot

Muurmannin suomalaisyhteisön kohtalonhetket

Kuva: Stalinin tappamat - Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö -teos (Docendo, 2019).

”Suomi on provosoinut sodan Neuvostoliittoa vastaan. Suomi ampui Mainilan laukaukset ja hyökkäsi Neuvostoliiton kimppuun”, jauhoi Neuvostoliiton propaganda­koneisto talvisodan alettua 1939. 

Suomalaisia saapui Venäjän puoleisille Jäämeren rannikoille jo 1800-luvun puolivälin jälkeen. Alueelle heitä ajoivat etupäässä nälkävuodet, jotka koettelivat ankarasti Suomea. Paremman elämän toivossa lähteneiden etujoukossa olivat kuusamolaiset Kellinsalmen veljekset Taneli ja Heikki

 

Kun suomalaisia saapui Venäjän puoleisille kalaisille Jää­meren rannoille, elettiin vielä keisari Aleksanteri II:n rauhallista aikaa. Hän piti ahkerista suomalaisista ja tuki rahallisestikin suomalaisten pääsyä elämisen alkuun. 

 

Muurmannin ratatyöt toivat oman lisänsä asukkaisiin, ja vuoden 1918 jälkeen alueelle saapui Suomesta punakaartilaisia ja poliittisia pakolaisia. Lopulta suomalais­asustusta oli yli 50:ssä eri paikassa Golf-virran ansiosta sulana pysyvän Jäämeren rannikoilla. 

 

Suomesta pappeja 

Alueella oli vähän kirkkoja, ja nekin olivat ortodoksien pyhättöjä. Suomalaiset tulokkaat olivat kuitenkin uskonnoltaan luterilaisia. Ensimmäisenä pappina suomalaisten luokse saapui vuonna 1870 Kuolajärven (nyk. Salla) kirkkoherra J. F. Thauvón

 

Retkeen oli Thauvónin innoittanut kaksi hänen seura­kuntalaistaan, jotka olivat vuonna 1867 käyneet kausikalastamassa Muurmannin rannalla. Thauvón toteaa: 

 

”Nämä tiesivät minulle kertoa, että Uurajoen varrella, likellä sen suuta, löytyi paljon suomalaisia uudisasukkaita. Mikä etenkin syvästi liikutti sydäntäni, oli se sanoma, että siellä oleskelevaiset maanmiehemme olivat peräti kaiken hengellisen hoidon puutteessa ja että he suuresti tätä puutettansa surivat. Minussa heti syttyi palava halu tehdä tutkintoretki niille seuduin kansalaisteni luokse ja samalla tarjota heille sitä apua ja neuvoa, jota he tärkeimmästi kaipasivat.”

 

Thauvónin avustuksella Uuran kylään ryhdyttiin puuhamaan myös kirkkorakennusta. Itse Aleksanteri II tuli hankkeen suojelijaksi. Hän myönsi luvan, jolla rakennuksen hyväksi kerättiin kaikissa Suomen kirkoissa yksi kolehti kahtena vuonna peräkkäin. Myös papit saivat luku­kinkereissä vastaanottaa vapaaehtoisia lahjoituksia. Eri tavoin saatiin kokoon muhkeat 500 hopearuplaa, ja hanke saattoi alkaa. 

 

Kirkon rakentajaksi valittiin Maurits Bergström, joka kävikin siihen viipymättä käsiksi. Eri tavoin suostuttelemalla Bergström sai myös hankkeeseen tarkoitetut hopearuplat säilytettäväkseen. Mutta saatuaan rahat käsiinsä hän pakeni vaivihkaa Pohjois-Amerikkaan, missä hän aloitti rahoilla uuden elämän. Uuralaiset olivat tyrmistyneitä. Myös pastori Thauvónille Bergströmin kataluus tuli suurena yllätyksenä ja pettymyksenä. Hänen oli sitä vaikea käsittää. 

 

Suomalaisten pappien käynneille stoppi 

Pappien vierailut eivät päättyneet tähän, mutta pikkuhiljaa Venäjän viranomaisten taholta pappien vierailuja ryhdyttiin katsomaan karsaalla silmällä, sillä pelättiin, että kirkonmiehet ovat Suomesta lähetettyjä vakoojia, jotka ottavat selvää Muurmannin rannoista aikeinaan vallata nämä. 

 

Viimeinen Suomesta tullut pappi oli pastori J. R. Jauhiainen. Hän vieraili alueella vuonna 1889. 

 

Vuodesta 1992 Muurmannin alueen suomenkielisten asukkaiden sielunhoito jätettiin tyystin Inkerin luterilaisten pappien käsiin – he kun eivät olleet niin epäilyttäviä. 

 

Ilmapiiri synkkenee – vainot alkavat 

Monista vastoinkäymisistä huolimatta vuosien ja vuosikymmenten saatossa suomalaisuus vain vahvistui alueella. 1930-luvulle saavuttaessa Muurmannissa oli suomenkielisiä sanomalehtiä ja suomenkielisiä kansakouluja peräti 24. 

 

Vielä 1930-luvun alkuun saakka kaikki näytti hyvältä. Kuitenkin 1930-luvun loppupuolelle tultaessa Josif Stalin käänsi katseensa Muurmannin alueen ulkomaalaisväestöön ja ryhtyi vainoamaan heitä ankarasti. Suomalaisuutta ei enää suvaittu; suomalaiset koulut muutettiin venäjän­kielisiksi ja lehdet lakkautettiin. Kaikista pahinta oli se, kun suomalaiskylien miehiä alettiin pidättää 1936–37 alkaen. 

 

Erikoisinta tässä oli se, että pidätetyt olivat yleensä yhteisön etevimpiä ja ahkerimpia. Kylissä pidettyjen kuulustelun jälkeen heidät vain vietiin pois, eivätkä he yleensä enää koskaan palanneet. 

 

Myöhemmin selvisi, että miehet oli tuomittu pikaisissa kenttäoikeudenkäynneissä kuolemaan tekaistujen syytösten perusteella. Suurinta osaa näistä viattomista miehistä kidutettiin ensin ankarasti, jotta heiltä saatiin puristettua tunnustus. He olivat muka Suomen valtion lähettämiä vakoojia. Tuomioihin kirjattiin: kansanvihollinen, yhteisön vihollinen tai yhteisen asian vihollinen. He olivat syytösten mukaan tulleet tuhoamaan nuoren Neuvosto­liiton. 

 

Jo näissä ensimmäisissä suomalaiskyliin kohdistuneissa vainoissa katosi Muurmannin rannoilta satoja suomalaismiehiä. Kylistä heitä saatettiin kerralla pidättää jopa 25. 

 

Ihmisistä alkoi tulla pelokkaita ja säikkyjä, sillä kukaan ei voinut tietää, koska tulisi oma vuoro – elettiin suurta ahdistuksen ja pelon aikaa. Lopulta kyläläiset eivät uskaltaneet käydä kenenkään luona edes vieraisilla, koska siitäkin saattoi tulla vaikeuksia. 

 

Toinen vainoaalto talvisodan jälkeen 

Vainot eivät kuitenkaan loppuneet tähän, sillä Neuvosto­liiton ja Suomen välisen talvi­sodan jälkeen kesällä 1940 Kuolan niemi­maan kaikki ulkomaalais­taustaiset asukkaat siirrettiin pois alueelta. Yleensä heillä oli vain muutama päivä aikaa jättää talonsa ja karjansa ja nousta junan härkävaunuun. Kukin pystyi ottamaan mukaansa vain sen, minkä jaksoi kantaa; kaikki muu oli jätettävä venäläisille. 

 

Suurin osa suomalaisista siirrettiin Itä-Karjalaan ja pieni osa Altain vuoriston taakse. Kaik­kiaan Kuolan niemimaalta karkotettiin noin 7 000 henkilöä, joista suomalaisia oli 4 400. Koko Muurmannin väestöstä suomalaiset olivat Stalinin taholta vihatuimmat. 

 

Kolmas ja tuhoisin vainoaalto

Sen jälkeen kun jatkosota oli syttynyt Suomen ja Neuvostoliiton välille kesäkuussa 1941, häädettiin tuolloin Itä-Karjalassa asuvat Muurmannin suomalaiset Arkangeliin syksyllä 1941. Junamatkalla he saivat pärjätä omillaan. Nälissään he kaivoivat maasta matoja ja mädäntyneitä perunoita. Hädissään he yrittivät myös pyydystää koiria ja kissoja ja syödä eläinten raatoja. 

 

Jo junamatkalla ihmisiä kuoli nälkään ja tauteihin, sillä junia seisotettiin tahallaan ja tarkasti vartioituina viikkokausia asemilla. Arkangeliin evakkojuna saapui marraskuun 10. päivänä 1941. Arkangelin metsissä elämä oli lohdutonta. Siellä 75 prosenttia suomalaisista nääntyi nälkään ja sen aiheuttamiin sairauksiin. 

 

Kaiken kaikkiaan Josif Stalinin vainoissa henkensä menetti noin 60–75 prosenttia suomalaisista. Heidän osaltaan voidaan täydellä syyllä puhua kansanmurhasta. 

 

 

 

Tarja Lappalainen



Jaa
Kirkko maallistuvassa maailmassa
Intialaiset kiittävät lähetyssaarnaajia
”Kulttuurierot tuovat  tuplasti ongelmia ja hyvää”
Sairaalapappi on läsnä ilon ja kaipauksen hetkellä
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!