Lauantai 19. lokakuuta.
Nimipäivää viettää Uljas, Viking
Julkaistu 4.8.2016 07:00

Musiikkiriidat kertovat yhteisen kulttuurin heikentymisestä

On totta, että vanhasta musiikista rimpuillaan eroon välillä itsetarkoituksellisen voimakkaasti. Tulisi silti hyväksyä, että luodessaan uutta on useimmiten irrottauduttava vanhasta, kirjoittaja esittää. Kuvassa WAKEUPTRE-yhtye. Kuva: Teemu SuominenRistin Voiton eri palstoilla on viime viikkoina keskusteltu ylistävän ja julistavan musiikin vastakkainasettelusta. Keskustelun sytykkeenä oli kirjoittajan kolumni Kadonneiden kuorojen arvoitus (RV 26) sekä Helluntaiseurakuntien musiikki ry:n kannanotto (RV 27). Aihetta kommentoivat myös muun muassa Juha Törmä, Markku Sandberg ja Matti Pesonen (RV 28-29). Kirjoitukset ovat luettavissa Ristin Voiton verkkosivuilla Näköislehdet- osiossa.

Keskustelu on tuonut esiin jo kolmella vuosikymmenellä pinnan alla kolottaneen vakavan erimielisyyden seurakuntien kokousten musiikista ja kokouskulttuurista ylipäätään. Nähdäkseni on oikeutettua puhua jopa kulttuurisodasta.


Konferenssi sytytti keskustelun

Kesän keskustelu repesi Juhannuskonferenssin uudistamisen yhteydessä. Tuottajat kutsuivat kullekin päivälle oman housebandiksi nimetyn musiikkiryhmän, joka vastasi musiikista lähes kaikissa päivän tilaisuuksissa. Uudistuksella tavoiteltiin sitä, että päivän tilaisuudet olisivat muodostaneet kokonaisuuden. Vaikutteita haettiin kansainvälisistä konferensseista.

Juhannuskonferenssista ei ole saatu vielä kattavaa koostetta yleisöpalautteesta. Muutamien kommenttien perustella uudistus koettiin toisaalla vihamielisenä perinteistä seurakuntamusiikkia kohtaan, toisaalla ilahduttiin, kun tapahtuma muodoltaan ja tyyliltään hieman muistutti kansainvälisen helluntailaisuuden tapahtumia.


Seurakunnat ovat entisellään

HSM ry:n kannanotossa (RV 27) maalattiin kuvaa seurakuntamusiikin nykytilasta. Kannanoton mukaan ”Jumalanpalvelusmusiikkia on seurakunnissa hälyttävästi kavennettu. Musiikille on asetettu perusteettomia rajoja laadusta välittämättä ja yksipuolisten näkemysten pohjalta”. Kommentilla viitataan ylistysmusiikkiin.

Musiikkivaikuttajat Juha Törmä, Markku Sandberg ja Matti Pesonen puolestaan muistelivat
kirjoituksessaan (RV 28-29), että ”Helluntaiseurakuntien kuorojen ongelmat alkoivat noin 20 vuotta sitten, kun seurakuntien nuorempi pastorikunta alkoi opettaa, että vain ylistysmusiikki sopii seurakuntaan. Silloinen 12–20-vuotias nuoriso omaksui opetuksen kritiikittä, ja kuorojen toimintamahdollisuudet alkoivat heiketä.”

HSM ry:n mielikuva seurakuntamusiikin nykytilasta on nähdäkseni jossain määrin virheellinen. Suomen noin 200:sta helluntaiseurakunnasta hyvin suuri enemmistö, jopa enemmän kuin yhdeksän kymmenestä, noudattaa 1970–80-luvuilla omaksuttua kokousperinnettä. Siihen kuuluvat hengellisen laulukirjan laulut sekä solistien ja ryhmien esittämän perinteiset kappaleet. Seurakuntakentässä ei siis tule vastaan mikään hallitsematon ylistyksen vyöry, joka on haudannut alleen vanhan kunnon seurakuntamusiikin.

Myös käsitys liikkeen nuorisotyön lähihistoriasta on mielestäni vahvasti värittynyt. 1990-luvun torontolaisen liikehdinnän myötä syntynyt ylistyskulttuuri ei ole ollut mikään kiistämätön yksinvaltias, vaan keskustelua ja tasapainoilua ylistävän ja julistavan musiikin välillä on käyty myös nuorisotyön piirissä koko ajan.


Kysymys ei ole villityksestä

HSM ry:n kannanottoa lukiessa herää kysymys, otetaanko siinä pikemminkin kantaa jonkin yksittäisen seurakunnan ratkaisuihin. On totta, että parissa kolmessa helluntaiseurakunnassa ylistysmusiikki on noussut pääasialliseksi musiikin muodoksi. Tämä
on kuitenkin ollut seurakuntien johdon tietoinen valinta, jolla on pyritty tukemaan polttavampaa muutosta: jumalanpalvelusten uudistamista. Kysymys ei ole siis mistään höpsähtämisestä jonkin ohimenevän virtauksen mukaan, vaan syvemmästä pohdinnasta
siitä, miksi seurakunta on olemassa ja mitä jumalanpalveluksissa halutaan yhdessä kokea.

Nähdäkseni on totta, että ylistyskulttuuri on Suomessa kehittymätöntä. Tällä viittaan siihen,
että ylistäminen on vahvasti eriytynyttä ja meillä yritetään kenties liikaa kopioida asioita suoraan maailmalta. Toisaalta, miten ylistyskulttuuri seurakunnissa voisi edes kehittyä, jos siihen asennoidutaan aina lähestulkoon vihamielisesti? Nykyaikainen ylistys on monissa seurakunnissa yhä kuin kuokkavieras, johon suhtaudutaan parhaimmillaankin lähinnä ymmärtäväisesti.

On niin ikään totta, että vanhasta musiikista rimpuillaan eroon välillä itsetarkoituksellisen
voimakkaasti. Tulisi silti hyväksyä, että luodessaan uutta on useimmiten irrottauduttava vanhasta. Vanha musiikki on muutakin kuin kokoelma lauluja. Se kantaa mukanaan kokonaisen kankeana koetun kulttuurin, jota nyt pyritään joissain seurakunnissa muuttamaan.

Sen sijaan, että nuorille aikuisille uskottaisiin seurakuntien kehittämisen ja uudistamisen tehtävä, heille ollaan usein tarjoamassa säilyttäjän ja konservoijan rooli. Vanhaa musiikkia esitellään kruununjalokivinä ja perintökalleuksina, jotka pitäisi nostaa esiin parhaille paikoille juhlissa.


Tunnetaanko nykyaikaista ylistysmusiikkia?

Ylistysmusiikkia on totuttu kuvailemaan musiikillisesti helppona, monotonisena ”yhden ja saman lauseen toisteluna”. Yleensä seuraksi liitetään muitakin vähätteleviä arvioita kuten pinnallisuus, tunne-elämysten korostaminen ja teologinen kepeys.

Herää kysymys, ovatko ylistysmusiikin arvioijat tutustuneet nykyaikaiseen ylistysmusiikkiin,
jota ovat viime vuosina levyttäneet muun muassa Arttu Koskenranta, Rodrico ja Saara
Campos
, Sakari Heikkilä, Petri Kosonen tai BROS & SIS. Musiikissa on paljon säkeistöjä,
väliosia ja instrumettisooloja. Sanoituksetkaan eivät kalpene perinteisten seurakuntalaulujen rinnalla.

Ylistysmusiikiksi kutsuttu musiikki on lähentynyt perinteistä musiikkia. Olisiko aika antaa sille mahdollisuus muodostua uudeksi, 2010-luvun seurakuntamusiikiksi? Jatkuva arviointi ja kritiikki tappaa kehittymisen kannalta tärkeän ilon ja luovuuden. Kriitikko on tietysti aina mielestään oikealla asialla, kannattaa kaikkea hyvää ja ainoastaan reagoi havaitsemiinsa epäkohtiin. HSM ry voisi kuitenkin miettiä itsekriittisesti, minkälaista ilmapiiriä se luo viestillään seurakuntakenttään.


Nuorten musiikkiharrastuneisuus haperoituu

Tällä vuosikymmenellä nuorisotyössä on kohdattu aivan uusi haaste: nuorten soitinosaaminen on heikentynyt. Jo keskikokoisilla paikkakunnilla alkaa olla haastavaa
saada bändejä kasaan nuorteniltoihin. Nuoren seurakunnan musiikkielämän peruskivet, kitaraa rämpyttelevät pojat ja pianoa tapailevat tytöt, alkavat olla katoava harvinaisuus. Klassisten soolosoitinten harrastuneisuus on vähentynyt. Vielä 1990-luvulla tilanne oli toinen.

HSM ry ja monet keskustelijat kaipaavat monipuolisuutta, jolla kuvaillaan yleensä tilannetta,
jossa seurakuntaelämä täyttyisi kuoroista, ryhmistä, ylistysmusiikista ja klassisesta musiikista. Tämä kuva on valitettavasti toiveajattelua. Käsitys, jossa seurakunnissa on pinnan alla runsaasti monipuolista musiikillista osaamista, on osin vanhentunut. Parasta mitä vanhemmat voisivat tehdä, on tukea nuoria, jotka vielä osaavat ja haluavat laulaa ja
soittaa; vinguttaa, puhaltaa, rämpyttää, rummuttaa, sämpläillä ja beatboxata. Oli sydäntä lähinnä oleva tyyli mitä tahansa, tuetaan sitä.

Kun luovuudelle ja ilolle annetaan tilaa, lopputulos tyydyttää todennäköisesti myös vanhempaa kuulijaa.


Anssi Tiittanen


Jaa
Nuorison into ja osaaminen sytyttävät ja hoitavat
Kutsumus vaatii sitoutumista
Kiire syö resursseja perheiltä
”Jokaisella on vastuu yhteyden rakentamisessa”
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!