Torstai 21. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Keijo
Julkaistu 1.3.2016 00:00

Mikä tekee uskosta oikeasti kristillisen?

Varhaiskristillisyydessä korostui ajatus tietynlaisesta kristillisestä elämäntavasta. Kristinusko ei ollut alkukristityille vain kokoelma uskomuksia tai tapa ajatella, se oli tietynlainen konkreettinen tapa elää.

Mitä tällainen korostus voisi merkitä tänään? Mitä kristillisen etiikan pitäisi olla ja miltä uskon tulisi käytännössä näyttää?

Luterilaisessa teologiassa, joka on monin tavoin muovannut myös vapaakristillisten yhteisöjen elämää ja ajattelua, etiikka ymmärretään yleisinhimillisenä ominaisuutena. Jokaisella ihmisellä on luomisen perusteella moraalitaju, 1 ja siksi ajatus erityisestä kristillisestä etiikasta on usein hylätty tai jätetty ainakin vähemmälle huomiolle.

Vapaakristillisyydessä on kuitenkin ajateltu, että kristillinen etiikka on jotain muuta kuin jokaisella ihmisellä oleva sisäsyntyinen ominaisuus. Helluntaipiireissä saatetaan esimerkiksi sanoa, että joku on ”väkevästi uskossa”, toinen tekee elämässään ”täyttä totta” ja kolmas ”elää  maailmassa”. Toisin sanoen helluntailiikkeen ajattelussa tehdään jonkinlaista erottelua ihmisten välillä: jotkut elävät kristillisesti ja toiset eivät. Lisäksi helluntaiseurakunnissa ajatellaan, että uskovalla tulee olla tietynlainen elämäntapa. Jatkokysymys kuuluukin: millainen elämäntapa?

Seuraavassa esitellään muutamia näkökohtia, jotka on hyvä ottaa huomioon pohtiessamme, millaisia käytännön muotoja kristillisyys
voisi ajassamme saada – eli miltä kristillinen usko ulospäin näyttää.

Huomiota eettiseen kielenkäyttöön

Etiikasta ja sen luonteesta puhuttaessa joku saattaa sanoa, että jokin on ”absoluuttinen totuus” tai ”objektiivisesti oikein”. Toinen saattaa puolestaan korostaa, että relativismille eli tietynlaiselle suhteellisuudelle ei ole lainkaan sijaa kristillisessä elämässä.

Tällaisia termejä käytetään usein huolimattomasti ja joskus myös tietämättä tarkemmin, mitä niillä yleisesti ottaen tarkoitetaan eettisessä kielenkäytössä. Siksi ei ole myöskään aina selvää, mitä joku ”keittiöeetikko” lopulta haluaa väittää eettisen elämän luonteesta.

Terminologisesta vaikeudesta huolimatta edellä mainituilla eettisillä ilmaisuilla saatetaan käytännössä tarkoittaa näkemystä, että jos jokin asia on oikein tai väärin jollekin, niin se on sitä kaikille muillekin. Tällaisella sinällään hyvää tarkoittavalla väittämällä on kuitenkin se  heikkous, että se ei välttämättä ole kovin raamatullinen – tai ainakin sitä täytyisi täsmentää.

Kristillisen etiikan tulkinta on suhteellista

Kenties hieman yllättäen kristillisen etiikan soveltaminen sisältää tietynlaista suhteellisuutta. Kristinusko vaikuttaa nykyään useimmissa maailmankolkissa ja hyvinkin erilaisissa kulttuureissa. Tästä seuraa, että kristillinen elämä voi käytännössä saada melko erilaisia muotoja. Tämä huolimatta siitä, että kristittyinä usein uskomme vankasti eettiseen perusolettamukseen, jonka mukaan jos jokin asia on oikein tai väärin jollekin, se on sitä myös kaikille.

Mutta onko asia todella näin? Otetaan esimerkiksi varastaminen. Eri kulttuurien kristityillä vallitsee tässä asiassa yhteisymmärrys: varastaminen on ilman muuta väärin, onhan se kirjattu myös kymmeneen käskyyn. On kuitenkin tosiasia, että toimintaa, joka jossakin kulttuurissa tulkitaan varastamiseksi, ei välttämättä tulkita samalla tavalla kaikkialla.

Eräässä kansainvälisessä kristillisessä kommuunissa oli yhteinen jääkaappi. Kirjoittaja oli ostanut jääkaappiin limsoja, joihin hän oli kirjoittanut oman nimensä, jotta muut tietäisivät kenelle ne kuuluvat. Jääkaapista kuitenkin yllättäen katosi juomia, ja tätä niiden omistaja piti varkautena. Eräs aasialainen kristitty veli kuitenkin selvensi asiaa toteamalla, ettei kyseessä ollut varkaus, koska miehelle jäi vielä useita limsoja. Limsojen ostajan kulttuurissa kyseinen tapaus oli selvä varkaus, mutta toisen näkökulman mukaan kristityille kaikki on yhteistä. Sitä paitsi limsojen ostaja olisi varmasti jakanut omastaan, jos olisi ollut paikalla silloin kun juomia tarvittiin.

Sopii pohtia, kumpi asenne on raamatullisempi.

Kulttuurin vaikutus kristilliseen etiikkaan on siis merkittävä. Varmasti jokaisesta kulttuurikontekstista löytyy sellaista toimintaa, jota pidetään varastamisena. Mutta se, millaisia käytännön muotoja varastaminen saa ja miltä se näyttää, vaihtelee yhteisöstä riippuen.

Kaikki inhimillinen toiminta saa merkityksensä yhteisön kielestä ja kulttuurisista tavoista. Jossain kontekstissa tietty toiminta voi näyttäytyä kristillisen uskon kannalta ongelmallisena, kun taas toisessa kulttuurissa sen nähdään olevan sopusoinnussa kristillisen vakaumuksen  kanssa. Kristillisen etiikan tulkinnassa on näin ollen tietynlaista suhteellisuutta.

Harkinnanvaraisuus kuuluu kristilliseen etiikkaan

Kristillisen etiikan soveltaminen on suhteellista myös siinä mielessä, että Uusi testamentti sisältää monia harkinnanvaraisia  suhtautumistapoja eri asioihin. Esimerkiksi ruoka ja juoma kuuluvat näihin.2

Raamatun tulkinnassa ajatellaan yleisesti, että jos jokin asia oli harkinnanvarainen Jeesukselle tai Paavalille, se on sitä myös meille. Kristityn tulee käyttää harkintaa siinä, miten hän soveltaa kristillistä vapauttaan arkielämässä niin, ettei olisi lähimmäiselle loukkaukseksi ja kompastukseksi.3

Samalla voidaan tietysti pohtia, manipuloiko joku heikko veli tai sisar muita uskovia vaatimalla heitä elämään samalla tavalla kuin hän itse elää vetoamalla omaan heikkouteensa.

Paavali ei kuitenkaan antanut ymmärtää, että mikäli minua ärsyttää jonkun toisen kristityn elämäntapa, voin sen perusteella vaatia häntä muuttumaan. Kyse oli toisen uskon romuttumisesta – ei pienestä tai edes suuresta ärsyyntymisestä.

Raamatun suuria eettisiä periaatteita onkin ajatus siitä, että hyvä elämä on lähimmäisen hyväksi eletty elämä. Se, millaisia muotoja kunkin elämä saa, sisältää harkinnanvaraisia elementtejä.

Onko tärkeämpää olla oikeassa vai toimia oikein?

Kun pyrimme hahmottamaan tavoittelemisen arvoista kristillistä elämää, on syytä kysyä, miten ymmärrämme oikeassa olemisen ja oikein tekemisen suhteen. Miten siis ylipäätään ymmärrämme kristillisen uskon?

Onko uskossa kyse siitä, että minulla on oikea tieto ja oikeat faktat Jeesus nasaretilaisen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta, sekä siitä, miten ihminen pääsee osalliseksi Jumalan elämästä? Vai onko kristillisessä uskossa kyse siitä, että elän oikein suhteessa  lähimmäiseeni, koska olen oikeassa suhteessa Jumalaan, eikä näitä kahta ulottuvuutta voi erottaa toisistaan?

Voidaan siis puhua ortodoksian (oikea oppi) ja ortopraksian (oikea käytännön menettely) välisestä suhteesta. Kyseessä ei tietenkään ole joko–tai-asia, vaan ideaalitilanteessa oikea oppi johtaa myös oikeaan elämään. Nämä käsitteet voivat silti valaista jotain siitä, miten käsitämme uskon näkymisen elämän arjessa.

Ajatuskokeena voisimme kysyä, missä minun tai seurakuntani uskon painopiste sijaitsee? Jos painopiste on vahvasti ortodoksiassa, se johtaa helposti sappea keittäviin väittelyihin niin seurakunnattomien kuin toisten seurakuntalaistenkin kanssa. Tällöin riskinä on se, että uskovat tulevat tunnetuiksi ennen muuta ikävinä ”vänkääjinä”, eli sellaisina ihmisinä, joille oikea oppirakennelma on kaikki kaikessa.

Esimerkkinä tällaisesta toimii eräs innokas katuevankelista, joka taannoin halusi voittaa vaimoni Kristukselle. Hän kysyi vaimoltani:
”Oletko sinä uskossa?” Vaimoni vastasi kysymykseen myöntävästi, siunausta toivotellen ja ajatellen, että evankelista varmasti iloitsisi
tästä tunnustuksesta ja yhteisestä jaetusta uskosta.

Evankelista ei kuitenkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan tiukkasi vaimoltani, mihin seurakuntaan hän kuului. Vaimoni vastaus ei ollut tyydyttävä tähänkään kysymykseen.

Evankelista halusi vielä tietää, missä seurakunnan työmuodoissa vaimoni palveli ja oliko hän varmasti Hengellä täyttynyt. Tilanne oli kuin kuulustelu, jossa evankelista kävi läpi hengellistä tarkistuslistaansa. Hänelle oli selvästi tärkeää varmistaa, että kadulla kävelevällä vaimollani olisi sen suhteen juuri oikeat vakaumukset.

Ortopraksia-leirissä puolestaan pääpaino ei ole oppirakennelmissa, vaan siinä, miten kristitty kohtaa lähimmäisensä. Seurakunnassa
tällainen suuntautuminen voisi näkyä esimerkiksi niin, että hyvät ja lämpimät ihmissuhteet seurakuntalaisten kesken nähdään tärkeämpänä kuin se, että jokaisella on ainoa oikea käsitys maailman luomisesta, lopunajoista tai Israelista.

Ortopraktikolle tärkeintä ei ole mitä tällaisista asioista ajatellaan, vaan miten lähimmäisen kanssa eletään. Tässä leirissä saatetaan painottaa sitä, että Jeesukselle toisen ihmisen aito kohtaaminen ja auttaminen olivat tärkeämpää kuin oikeaoppisuus. Tämä tulee myös lähelle  Raamatun ajatusta lain kirjaimesta ja sen hengestä.

Kristillinen elämäntapa merkitsee eettistä arviointitaitoa

Kun pohditaan kysymystä oikeasta kristillisestä elämäntavasta ja uskon näkymisestä, on syytä ottaa huomioon sekä kulttuurien erilaisuudesta että kristillisen etiikan luonteesta johtuva suhteellisuus. Nämä on hyvä pitää mielessä myös silloin, kun arvioimme meille vierasta kulttuuria edustavan kristityn elämäntapaa.

Vieras kulttuuri ei tarkoita vain jostain kaukaa matkustaneen eksoottisen veljen tottumuksia pukeutumisen, syömisen, juomisen tai musiikkityylin suhteen, vaan myös esimerkiksi samaan seurakuntaan kuuluvan nuoremman polven edustajaa. Seurakunnissamme on monia erilaisia alakulttuureja, ja Jeesuksen seuraaminen voi saada niissä toisistaan poikkeavia ulkoisia muotoja.

Kristillisessä etiikassa ei ylipäätään ole kyse sääntökokoelmasta, joka pitää oppia ja sitten toistaa, vaan huomattavasti dynaamisemmasta
asiasta: kyse on elämästä, joka muovautuu Raamatun ja seurakunnan opetuksesta. Tällaisen hyvän ja terveen kristillisen vaikutuksen kautta
kristitty näkee elämänsä tilanteet tietyllä tavalla. Valinnan hetkellä hänelle näyttäytyvät vaihtoehdot ovat erilaisia kuin toisenlaista ”aivopesua” osakseen saaneella ihmisellä.

Kristillinen etiikka sisältää sekä tiedostamattoman elementin (toimimme usein kuin ”selkäytimestä” käsin) ja myös tietoisen elementin – eli joudumme usein toimimaan kuin improvisoiden uudessa eteemme avautuvassa tilanteessa. Eettisessä arvioinnissa ja toiminnassa on kyse
Raamatun tekstien ja kristillisen teologian mutta myös paikallisen kontekstin yhteydessä tehtävästä tulkintatyöstä. Raamattua ei voi koskaan tulkita tyhjiössä, sillä tulkinta tapahtuu aina jossain ympäristössä. Vain tällaisen toiminnan kautta kristitty voi toimia Jeesuksen
hengessä.

Elämä on luonteeltaan eettistä

Elämä on luonteeltaan läpeensä eettistä. Tämä tarkoittaa sitä, että etiikka ei ole jokin erillinen ulottuvuus ihmisessä, joka aktivoituu vain esimerkiksi silloin, kun joku tekee syntiä toteuttamalla joitain Uuden testamentin ”syntiluetteloissa” mainittuja tekoja. Seurakunnassa
huomio saattaa tosin kohdistua usein kapea-alaisesti vain tämän kaltaisiin synteihin. Eettinen puoli sisältyy kaikkeen ihmisen elämässä.
Se on läsnä kohdatessamme ihmisiä, käydessämme kauppaa, kuluttaessamme hyödykkeitä ja viettäessämme vapaaaikaa.

Kristittyinä meidän on syytä kysyä, miltä kristillinen usko näyttää nykymaailmassa, joka on esimerkiksi kulutuskulttuurin,  tehokkuusajattelun, ylikansallisten yritysten ja viihteen kyllästämä. Nämä ovat ajassamme kristillisen etiikan suuria peruskysymyksiä.
Ellei usko näy mitenkään näissä asioissa, herää kysymys, millaista valtakuntaa me oikein edustamme.


Viitteet:
1) Room. 2:15.
2) Room. 14; 1. Kor. 10:23–31.
3) Room. 15:2; 1. Kor. 8:9–13; 10:32–33.


Miika Tolonen

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!