Sunnuntai 17. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Väinö, Väinämö
Julkaistu 16.3.2017 00:00

Lankesin omahyväisyyden ansaan

Minulla on tehtävä: on kirjoitettava pieni esittely itsestäni. Listaan ominaisuuksiani ja mieltymyksiäni.

Että sydämelläni ovat syrjäytyneet. Ja että olen vanhusten puolestapuhuja ja tukija. Eikä tässä vielä kaikki. Listasta tulee pitkä ja monipuolinen. On helppo kirjoittaa, onhan kyseessä huipputyyppi, moniosaaja, jonka nahoissa olen elänyt yli viisi vuosikymmentä.

Kirjoitettuani olen kovin tyytyväinen. Puen päälleni ja laitan itseni valmiiksi, mutta töihin menon asemesta olen lähdössä viemään iäkästä omaista terveyskeskuksen laboratorioon. Otan mukaan kännykän, avaimet, käsilaukun, läppärin, eväät, jumpparepun. Miten päteväksi itseni tunnenkaan, kun tällä kertaa muistan kaiken.

Hississä seisoo naapuri, kolmissakymmenissä oleva nuori mies. Naps, sanovat aivoni. Tämä kaveri liikkuu silloin, kun muut ovat töissä, eikä hänellä ole mukanaan mitään töihin liittyviä releitä: läppärilaukkua tai reppua. Enkä ole nähnyt hänen koskaan nousevan bussiin. Naps. ”Sydämelläni ovat syrjäytyneet.”

Tässä sellainen nyt on, enkä ole tehnyt mitään hänen hyväkseen. Enkä nytkään löydä sanoja. Ennen pohjakerrosta etsin hänen silmänsä ja niihin katsoen toivotan oikein hyvää päivänjatkoa. ”Samoin sinulle”, sanoo tämä lähimmäinen, jonka juuri muutama minuutti sitten väitin olevan sydämelläni.

Soitan iäkkäälle omaiselle ja muistutan, että kohta lähdetään, pian olen ovella. Hän kiittelee ja pahoittelee, että tästä nyt tulee paljon vaivaa. Naps, sanovat aivoni. Milloin viimeksi vein hänet kahville? Kuukausia sitten. Milloin viimeksi kävin kunnolla, aikaani antaen, häntä katsomassa? Kuukausia sitten. Naps. ”Olen vanhusten puolestapuhuja ja tukija.”

Miten helppo oli kirjoittaa näitä suuria sanoja itsestään. Ne olivat kuvaa, jonka haluaisin itsestäni näyttää, ja kuvaa, jonka mieluusti itsestäni näkisin. Mutta Paavalin sanoin minulla selvästi onkin vain halua paljon hyvän tekemiseen, muttei voimaa sen toteuttamiseen. Kirjoitan ominaisuuksistani, niin kuin ne olisivat aidosti minua, enkä huomaa, että vain ihanteissani tavoittelen niitä.

Työkaverini ihmetteli taannoin, kun kerroin haluavani jättää jäljen maailmaan tai ainakin läheisiini, vaikutuspiiriini. Hän sanoi, että ihmisen täytyy olla jollain lailla suuruudenhullu tai omat rajansa ymmärtämätön, jos uskoo voivansa jättää maailmaan näkyvän jäljen. Sellainenkin siis ehkä olen, suuruudenhullu ja omat rajani ymmärtämätön. Mutta on se mielestäni tavoittelemisen arvoista, että jokin tekemäni tai sanomani piirtäisi tärkeän, hyvän jäljen jonkun toisen sydämeen.

Tällainen olen, helposti omahyväisyyden ansaan lankeava. Minua rohkaisee ajatus, jonka kuulin iäkkään, elämästä kyllänsä saaneen sukulaisen muistotilaisuudessa. Otan sen  itselleni voimalauseeksi: ”Menneisyyttään ei tarvitse haikailla, ei myöskään surra. Nykyisyytensä voi hyväksyä. Tulevaisuuteen (ja taivaaseen) saa kurkottaa.”


Kristiina Kunnas

Kirjoittaja oli Hyvän Sanoman ja Ristin Voiton toimittaja 1980–90-luvuilla. Nyt hän työskentelee KD-Lehden toimituspäällikkönä.

Jaa
Lahdessa kristillinen päiväkoti jo yli 30 vuotta
Näin tavoitetaan suurkaupungit
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!