Maanantai 18. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Kaino
Julkaistu 7.7.2017 11:02

Kuoleman portilla löytyi lepo

Usko ja epäusko, terveysongelmat ja toistuva Jumalan apu leimaavat Kari Vilkmanin elämäntarinaa. - Kerran eräs henkilö sanoi, että oli tullut uskoon mutta ei uskaltanut mennä kirkkoon, koska koki itsensä niin huonoksi. Se pisti vihaksi. Kuva: Jani Laukkanen

Viime kesänä lahtelaisen Kari Vilkmanin kävely oli hankalaa. Hänen toinen nilkkansa oli murtunut, kun hänen ja hänen ystävänsä kimppuun oli hyökätty kotikaupungin kadulla.

 

– Tulimme ravintolasta ulos, jolloin kaverini lyötiin takaa päin tajuttomaksi. Kun yritin suojella hänen päätään, ettei sitä potkittaisi, noin kolme kaveria kävi kimppuuni niin, että nilkkani murtui.

 

Vilkman ei ollut suunnitellut tällaista elämäntilannetta, mutta lopulta se osoittautui onneksi.

 

– Olin ollut vuoden Hausjärvellä Kansanlähetysopistolla vapaaehtoistyössä. Sen jälkeen koin jonkinlaista elämän merkityksettömyyttä ja tyhjyyttä ja turrutin olotilaani päihteillä.

 

– Asunnottomuus ja nilkan murtuma olivat viimeinen piste sille, että ovet avautuivat A-klinikkasäätiön Lahden päihdekuntoutusyksikköön. Siellä sain levätä.

 

 

Pelottava Jeesus

Sama päihdekuntoutusyksikkö oli ollut Vilkmanin lepopaikkana aiemminkin. Hänen mukaansa se on ollut kaupungissa lähes ainoa paikka, jossa hän on kokenut todellista lähimmäisenrakkautta.

 

– Olin joskus avioeron jälkeen saanut A-klinikalta apua, kun olin juonut puoli vuotta putkeen. Sukulaiset ja seurakuntalaiset eivät halunneet millään tavalla huomioida minua.

 

Vilkman vietti lapsuutensa Lahdessa. Hänen vanhempansa kuuluivat paikalliseen vapaakristilliseen seurakuntaan ja opastivat lastaan uskon perusteisiin sen ajan ymmärryksen mukaan.

 

– Ensimmäiset selkäsaunani sain alle kouluikäisenä. Minulle kerrottiin, että Jumala on ankara ja että Jeesus tulee pian. Olin hyvin vilkas lapsi, ja minua syytettiin ja rangaistiin monista asioista. Minulle sanottiin, että sinun elämäntyylilläsi helvetti on oikea osoite. Pelkäsin Jeesusta eniten maailmassa ja koin elämässäni suurta turvattomuutta.

 

Vilkman muistaa, kuinka hän 11-vuotiaana haisteli kavereidensa kanssa liimaa.

 

– Harhailin pihalla niin kauan kuin pystyin, koska pelkäsin saavani kotona selkäsaunaa. Siitä asti elin niin sanotusti ”kentällä”, kaveriyhteisön ja kavereiden tuen kautta.

 

 

Myyntitykki menestyy

Jo lapsena Vilkman löysi unelma-ammattinsa. Hän myi joulukortteja ja totesi, että siinä tienasi hyvin.

 

– Minua kiinnosti myyntityö. Aikuisena menestyin työelämässä kaikessa, mitä tein. Päädyin kosmetiikkayritys Lorealille, ja olin lopulta Pohjoismaiden menestynein myyntiedustaja ja Itä-Suomen aluepäällikkö. Olin siinä vaiheessa turruttanut helvetinpelon ja kauhean Jeesuksen ja jättänyt tuurin varaan sen, että ehkä säkällä pääsen Taivaaseen.

 

Menestyneen työputken jälkeen mies kaipasi vapautta elämäänsä. Hän irtisanoutui, myi omaisuutensa ja muutti Floridaan.

 

– Laitoin puolessatoista vuodessa menemään noin puoli miljoonaa markkaa. Olin, elin ja nautin elämästäni.

 

Suomeen tullessa Vilkman soitti Lorealille ja sai työpaikkansa takaisin. Hän ehti kokeilla kykyjään myös Orionilla, Nokialla ja Bernerillä. Tuossa vaiheessa hän myös avioitui. Eräänä syysiltana elämä kuitenkin pysähtyi.

 

– Katselin lätkää televisiosta, kun vaimo nousi sohvalta ja sanoi, että hän lähtee nyt. Kaikki, mitä ympärillä oli, menetti merkityksensä. Asuimme silloin Keravalla. Olin juuri saanut työpaikan Berneriltä. Istuin toimistossa ja tuijotin kuukauden seinää.

 

Eräänä päivänä Vilkman kaivoi pistoolin kaapista ja päätti etsiä sen kaverin, joka vei hänen vaimonsa.

 

– Etsin häntä vuoden verran. Sitten päätin, että kosto on Jumalan. Alkoholihuuruissa rupesin rukoilemaan kyseisen miehen puolesta.

 

Avioeroon liittyvien tunteiden keskellä Vilkman kohtasi perheensä ja seurakunnan kyvyttömyyden auttaa elämässään karikolle ajanutta.

 

– Minulla ei ollut silloin kotiseurakuntaa. Kävin kääntymässä Järvenpään helluntai- ja vapaaseurakunnassa, mutta olin niin tyhjä sisältä, että siinä ei auttanut mikään. Pelkäsin jälleen helvettiin joutumista ja vapisin kirkon takapenkillä. Ex-vaimoni kertoi vanhemmilleni, että hän erosi, koska join. Se ei ollut totta. Juominen alkoi, kun hän lähti, mutta vanhemmat uskoivat vaimoani, samoin entisen kotiseurakuntani jäsenet Lahdessa.

 

Työelämä ei enää maittanut, ja Vilkman palasi ”kentälle”. Siellä hän tutustui amfetamiiniin.

 

– Olin aivan sekaisin. Minulla ei ollut ketään, johon turvata. Tunsin valtavaa syyllisyyttä. Koin, että sekä Jumala että ihmiset syyttivät minua.

 

 

Kuoleman porteilla

Kari Vilkman käytti päihteitä puoli vuotta, kunnes hänet löydettiin tajuttomana kadulta ja vietiin ambulanssilla Peijaksen sairaalaan Vantaalle. Sen jälkeen hän muutti takaisin Lahteen.

 

Jonkin ajan kuluttua mies sai vakavan tulehduksen sisäelimiin. Suuntana oli jälleen sairaala,  jossa vatsaa operoitiin.

 

– Jouduin kolmeksi kuukaudeksi koomaan, ja hoitohenkilökunta uskoi, että kuolen,  Vilkman kertoo.

 

Sairaalasta pääsyn jälkeen mies kärsi toistuvista sisäisistä verenvuodoista ja voimakkaista kivuista. Sairaalakierre jatkui; hän joutui muutaman vuoden aikana noin kuusikymmentä kertaa osastohoitoon. Kipu vei häneltä tajun jopa useita kertoja päivässä.

 

– Eräänä iltana avasin television, ja siellä oli esirukoilija Pirkko Jalovaaran ohjelma. Yhtäkkiä hän sanoi, että joku yksinäinen ihminen katsoo tätä ohjelmaa ja hänellä on voimakkaita kipuja sisäelimissä.

 

Jalovaara kertoi yksityiskohtaisesti, millaisia kivut olivat.

 

– Ajattelin, että jollakin on aivan samanlaiset kivut kuin minulla. En ollut kahteen vuoteen pystynyt syömään muuta kuin Mars-patukoita ja energiajuomaa. Kun nousin ylös, kivut loppuivat siihen. Menin heti kauppaan ostamaan ruokaa. Kuukaudessa painoni nousi kahdeksan kiloa.

 

Vuokrarästien vuoksi Vilkman sai häädön silloisesta asunnostaan.

 

– Kaksi yötä värjöttelin puistossa 25 asteen pakkasessa tai Shellin baarissa, kunnes eräs pastori otti minut ylläpitämäänsä ensisuojaan. Sen jälkeen pääsin Aklinikan päihdekuntoutusyksikköön.

 

 

 

Halu kertoa

Sairaalassa ollessaan Vilkman oli jutellut sairaalapastorin kanssa. Tämä sanoi, että Jumala on sovittanut meidän menneet, nykyiset ja tulevat syntimme ja että armo on täysivaltaista ja riittää.

 

– En uskonut sitä heti. Mutta kun sairaalassa lääkäri sanoi, että en ehkä selviä edessä olevasta leikkauksesta, en tuntenut pelkoa. Tiesin, että lippu taivaaseen on kunnossa. Valtavat ahdistukset karisivat pois. Lakkasin yrittämästä. Tiesin, että tämän parempi ihminen minusta ei tule.

 

Evankeliumin oivaltamista seurasi palava halu kertoa löydöstä kaikille muillekin.

 

– Halusin kertoa kaikille kadun rentuille, kuinka helppoa elämä on, kun tekee Jeesuksen kanssa diilin; sanoo hänelle, että ota minun kärryni ja vie minut Taivaaseen.

 

On kesä. Vilkman kävelee pihalle sukkasillaan; toinen kenkä on kadoksissa. Mutta mies itse on tallessa. Hän ei kanna kaunaa niitä kohtaan, jotka eivät ole osanneet häntä rakastaa.

 

– Vaikka olisin roskakasassa, niin Jeesus näkee, että olen siellä. Hänellä on tulossa aina parempi yllätys, vaikka se tulisikin kivun kautta.

 

 

Niina Tuovinen

 



Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!