Sunnuntai 17. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Väinö, Väinämö
Julkaistu 1.3.2016 00:00

Kun usko horjuu

Kuva: ShutterstockYstävä oli käynyt säännöllisesti nuortenilloissa. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Hän lähetti toisen nuoren välityksellä viestin, ettei aio enää tulla ja toivoo, ettei kukaan kysele syitä. Mitä oli tapahtunut?

Toiselle ystävälle tuli avioero. Hän odotti tukea seurakunnasta, mutta asiaan ei osattu suhtautua. Häntäkään ei enää nähdä tilaisuuksissa.

Kukapa ei tuntisi jotakuta, joka on joskus ollut mukana ja sitten enää ei. Helposti tulee luokitelleeksi tällaisen ihmisen uskosta luopuneeksi. Pastori, sairaalasielunhoitaja Veijo Grönholm kehottaa kuitenkin pidättäytymään hätiköidyistä johtopäätöksistä.

– Seurakunnasta vieraantuminen ei ole välttämättä sama asia kuin uskon menettäminen. Minullekin on sanottu, että ”en halua luopua Jeesuksesta, mutta tämän tai tuon seurakunnan keskellä en koe enää olevani kotonani”.

Ongelmaksi voi Grönholmin mukaan nousta se, että seurakunnassa on niin sanotusti ostettava koko paketti. Yhteisössä voi olla paljon hyvää, mutta samalla myös asioita, jotka koetaan ahdistavina. Jossain vaiheessa herää kysymys, voinko allekirjoittaa kaiken.

– Joskus voi tulla myös uupumus. On heittäydytty palvelemaan seurakunnassa niin täysillä, että omien voimavarojen rajallisuus on unohtunut. Rajojen pitkäkestoisen rikkomisen seurauksena voi olla niin totaalinen romahdus, että se koettelee jopa uskonelämän perustuksia.

Ristin Voitto pyysi Grönholmia pohtimaan, miten omaa ja toisten uskoa voisi tukea ja miten epäilyksiin kannattaisi suhtautua.

Millainen jumalakuva altistaa pettymyksille?

– Väärät jumalakuvat väsyttävät. Erästä suomalaisessa kristillisyydessä usein vastaan tulevaa jumalakuvaa voidaan kutsua Vaatijaksi. Vaatija ei ole koskaan tyytyväinen, joten häneen uskovan elämä on jatkuvaa syyllisyyden kokemista ja epätoivoista riittämään pyrkimistä.

Onko lain ja armon välinen suhde meille kyllin selvä, vai jätetäänkö liian paljon ihmisen oman suorituksen varaan? Onko oppimme Kristuksen lunastustyön riittävyydestä kyllin kirkas?

Ohjaammeko ihmisiä uskoon vai tekoihin ja elämyksiin? Vaadimmeko jatkuvasti toistuvia, jopa julkisia tosissaan olemisia, kokosydämisyyksiä ja sataprosenttisia Jumalalle antautumisia? Voisiko tämä olla osa sitä suorituskristillisyyden taakkaa, jota monet uskovat väsyksiin saakka kantavat?

Jotta vapauttava Jumalan armo voisi tulla todeksi, myös Jumalan pyhä laki on uskallettava saarnata kokonaisesti. Sen valossa alkaa valjeta, että se, joka on rikkonut yhdessä kohdassa Jumalaa vastaan, on rikkonut kaikessa muussakin. Lain edessä todetaan, että minä olen toivoton
tapaus.

Konkurssitila alkaa pikkuhiljaa avata näköalaa Jumalan armon syvyyteen. Armo vapauttaa ensin terveeseen syyllisyyteen ja sitten syyllisyydestä.

Millainen ihmiskäsitys liittyy terveeseen uskoon?

– On hyvä kysyä, millainen on ihanneihminen tai -kristitty. Onko se ihminen ilman syntisyyttä, ongelmia, ahdistusta, tuskaa, pelkoa, kapinaa ja aggressiivisuutta? Onko hän aina onnellinen, tasapainoinen sekä terve sielultaan ja ruumiiltaan?

Tämän tyyppinen ihmiskuva osoittautuu epätodeksi sekä kokemuksen että Raamatun valossa. Siitä on rajattu pois kaikki se peri-inhimillinen,  jota sekä Uusi että Vanha testamentti ovat tulvillaan.

Arkeaan ihminen elää – milloin enemmän, milloin vähemmän – ahdistuksen ja toivon välisessä jännitteessä. Nämä kamppailevat  erottamattomasti toisiinsa kietoutuneina sisällämme.

On terveellistä tunnustaa kaksiselitteisyys, joka liittyy tekemiseemme ja olemiseemme. Me uskomme ja emme usko, rakastamme ja emme rakasta, olemme ja emme ole. Todellisuutta kuvaa hyvin epätoivoisen isän huuto kyynelten keskeltä: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”
(Mark. 9:24).

Jatkuva ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä on pitkällä aikavälillä väsyttävää. Ihminen pyrkii täyttämään täydellisyyden ihannetta, mutta ihanne ja todellisuus eivät kohtaa arjen keskellä. Kirjailija Erkki Leminen kirjoittaa tästä runossaan: ”Sanoin aikoinaan entiselle isännälle: Hyvästi! Hän sanoi: Näkemiin, kulman takana tavataan. Ja tavattu on.”

Miten ihmisen tausta ja kokemukset vaikuttavat uskoon?

– Jumalakäsitys muotoutuu ainakin osittain auktoriteettihenkilöiden kautta. Moni asia siirtyy vanhemmilta lapsille vaistonvaraisesti, ilman että sitä varsinaisesti opetettaisiin. Siksi uskonasioihin liittyvä tunneilmasto on lapsen kannalta tärkeä.

Murrosiässä tai sen jälkeen uskovien kotien lapset joutuvat tekemään omia valintojaan. Vanhemmilta ”perittyä” uskoa saatetaan alkaa kyseenalaistaa. Tämä on osa luonnollista ja terveellistä kasvamisen prosessia. Monissa tapauksissa nuori irtiottovaiheen jälkeen palaa takaisin seurakunnan yhteyteen. Usko tuntuu sen jälkeen olevan entistä tukevammalla ja realistisemmalla pohjalla.

Myös elämän rajut vastoinkäymiset voivat laukaista uskonkriisin. Jumalan rakkaus ja koko olemassaolo saattavat joutua kyseenalaisiksi
– varsinkin jos oma raamatuntulkinta ei ole jättänyt tilaa millekään kielteiselle tapahtumalle uskovan ihmisen elämässä.

Miten kristityt voivat tukea toisiaan ja suhtautua rakentavasti epäilyihin?

– Ei ole hyvä, jos kysymysten ja epäilysten esittäminen kielletään. Kaikki se, mikä on aitoa ja totta, kestää myös kyseenalaistamisen.

Raamatussa Jobin kirjassa Jumala ei tuomitse Jobia siitä, että tämä tuskassaan rohkenee olla rehellinen. Samalla Jobin niin sanottujen ystävien sinänsä hieno teologinen viisastelu paljastuu ontoksi ja puutteelliselle jumalakäsitykselle perustuvaksi.

Ihmiseen tulisi aina suhtautua kunnioittavasti, uskoipa hän tai ei. On hyvä asettua rinnalle, jos ystävä sitä haluaa, kuunnella tarkkaan ja aktiivisesti, keskustella ja malttaa mielensä. Neuvojakin voi antaa ja rukoilla yhdessä. On kuitenkin hyvä muistaa, että emme tee ratkaisuja  toisen puolesta. Ihmistä ei koskaan saisi hylätä, vaikka hänen valintansa olisivat erilaisia kuin toivoisimme.

Mitä tehdä, jos itsellä on epäilyksiä?

– Voi olla hyvä pohtia asioita jonkun luotettavan ystävän tai sielunhoitajan kanssa. Sumun keskellä kulkiessa ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja, vaan on parempi odottaa sumun hälvenemistä.

Epäilyksiä ei tarvitse pelästyä, sillä ne kuuluvat luonnollisena osana kristittynä kasvamisen prosessiin. Vaatii melkoista rohkeutta jättää asioita avoimeksi. Omalla kohdallani olen joskus löytänyt sisäisen levon ajatuksessa: ”Jumala, en nyt ollenkaan ymmärrä sinua, mutta luotan sinuun siitä huolimatta.” Jumalahan ei muutu miksikään sen perusteella, uskonko vai en.

Voiko apologetiikka eli uskon puolustaminen järkisyillä auttaa uskonkriisin yli?

– Tiettyyn mittaan asti ja tietyissä asioissa apologetiikka voi ollahyödyllistä. Aivan kaiken aukoton selittäminen järjen kautta on kuitenkin sula mahdottomuus. Jossakin tulee vastaan tila, jossa joko uskon tai sitten en. Miten järjellä voisi selittää Jumalan olemuksen, Kristuksen  neitseestä syntymisen tai hänen ylösnousemuksensa?

Joillakuilla uskonkriisi liittyy ennen kaikkea uskon älylliseen kyseenalaistamiseen. Jotkut taas ovat kokeneet tunne-elämässään voimakkaita pettymyksiä, esimerkiksi hengellistä väkivaltaa. Näiden kokemusten perusteella tekemilleen ratkaisuille ihminen saattaa jälkikäteen hakea monenlaisia perusteluja.

Mitkä ovat herätyskristillisyyden sokeat pisteet epäilysten kohtaamisessa?

– Asioiden yksinkertaistaminen on samanaikaisesti sekä vahvuus että heikkous. Yhteisöissä uskotaan yksinkertaiseen evankeliumiin ja halutaan julistaa sellaista toisillekin. Tämä on hyvä ja kaikin puolin kannatettava asia.

Silti kaikkiin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Joihinkin kysymyksiin ei tunnu olevan vastauksia ollenkaan – ainakaan tässä elämässä – ja siihenkin on tyydyttävä. Joskus meissä asuu sisäinen pakko selittää kaikki auki. Siitä on hyvä oppia hellittämään.

Millaiset piirteet seurakuntakulttuurissa voivat olla epäterveitä?

– On vaarallista, jos julistaja nousee omassa mielessään kaiken kritiikin yläpuolelle. Julistaja tarvitsee nöyryyttä alistaa julistuksensa muiden arvioitavaksi. Seurakuntalaisten suoranainen velvollisuus on pyrkiä terveellä tavalla arvioimaan, onko julistus Jumalan Sanan ja Hengen mukaista.

Itse rohkaisen silloin tällöin seurakuntalaisiani kertomaan, jos havaitsevat julistuksessani jotakin epätervettä. On hyvä peilata ja pohtia, ollaanko oikealla tiellä.

Mitkä lupaukset ovat oikeasti Raamatun mukaisia?

– Vuosikymmenten saatossa ihmisille on luvattu paljon sellaista, mikä ei ole toteutunut. Raamattua ei ole tulkittu sen kokonaisuudesta käsin vaan yksittäisiä jakeita yhteyksistään irrottaen. Uskon, että Pyhä Henki voi kyllä näinkin toimia ja elävöittää yksittäisen Sanan ajatuksen  hetkeen sopivaksi rohkaisuksi tai kehotukseksi. Joskus hyväntahtoinen uskova pukee omat toiveensa Jumalan lupauksen tai profetian asuun.

Kahta Jumalan Sanan lupausta rohkenen kuitenkin itse joka aika julistaa. Ensimmäinen on lupaus siitä, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Toinen on Jumalan lupaus, että hän ei koskaan hylkää eikä jätä, olipa tilanne millainen tahansa.

Voiko uskosta luopua ikään kuin vahingossa, jos vähitellen erkaantuu uskon harjoittamisesta?

– Ajattelen, että se, mitä nimitetään uskosta luopumiseksi, vaatii kyllä tietoisen päätöksen. Vahingossa se ei voi tapahtua. Toki uskosta voi syystä tai toisesta vieraantua, mikä voi sitten johtaa tällaiseen päätökseenkin.

Olen myös tavannut ihmisiä, jotka kärsivät masennuksesta tai uupumuksesta. He eivät yksinkertaisesti jaksa lukea Sanaa tai rukoilla. Jumala tuntuu olevan poissa, ja kaikki muukin elämässä keskittymistä vaativa tekeminen on käynyt mahdottomaksi. Silloin on hyvä tietää, että on ystäviä ja seurakunta, jotka rukoilevat ja kannattelevat. Silloin riittää Jumalan lupaus siitä, että hän pelastaa sen, joka riippuu hänessä kiinni.

Mitkä ovat uskon vähimmäisvaatimukset?

– Uskoon liittyy ydinasioita ja kehällisempiä asioita, joita olisi kyettävä jotenkin erottelemaan toisistaan. Olisi myös hyvä, jos asioiden tärkeysjärjestyksestä vallitsisi edes jonkinlainen konsensus. Aina näin ei kuitenkaan ole.

Varmasti kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Kristus ja hänen sovituskuolemansa ovat sitä uskon kovaa ydintä, joka ei ole vaihdettavissa mihinkään. Mielestäni Apostolinen uskontunnustus kokoaa hyvin yhteen uskomisemme luovuttamattoman ytimen.

Mitä jos jokin toinen seurakunta tuntuu houkuttavammalta vaihtoehdolta kuin oma yhteisö?

– Joissakin tapauksissa minulle on syntynyt vaikutelma, että joku on löytänyt levon sielulleentoisen yhteisön keskellä. Ehkä tuon yhteisön toimintakulttuuri on vastannut enemmän henkilön omaa persoonallisuutta.

Tärkeintä on varmasti se, että yhteys Jumalaan löytyy, olipa kristillinen yhteisö mikä tahansa. Täydellistä seurakuntaa ei ole niin kauan kuin se koostuu meistä epätäydellisistä ihmisistä.


Säde Loponen

Jaa
Lahdessa kristillinen päiväkoti jo yli 30 vuotta
Näin tavoitetaan suurkaupungit
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!