Lauantai 23. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Aslak
Julkaistu 16.2.2017 00:00

Kotikylä jäi maailmansodan myllerryksessä

Vihtori (oikealla) veljensä Miika Virolaisen kanssa kotitalon edustalla Inkerinmaalla. Kuvan otti saksalainen sotilas kesällä 1943.Lähestyvän laivan murtuvan keulaaallon vaalea vaahto erottuu selvästi laiturille. Tiistai 16. marraskuuta 1943 on vaihtunut yöksi. Rannalle on kokoontunut runsaasti kyläläisiä. Lapset hyörivät aikuisten jaloissa ja yrittävät nähdä merelle.

Laiva on ankkuroitunut redille. Isä nostaa nälkäisen ja väsyneen Vihtorin miinalaivan takakannalta suureen, teräksiseen proomuun. Pojan käteen tarttuu paksua, öljyn sekaista ruostetta.

Vuonna 1906 Varsinais-Suomessa, Perniön Mathildedalin kylässä, Helsingin baptistiseurakunnan pastori Matts Lignell vihki käyttöön talkootyönä valmistuneen rukoushuoneen. Myöhemmin Salon Betaniaseurakunta (nyk. Salon helluntaiseurakunta) aloitti säännöllisen toiminnan vauraassa ruukkiyhteisössä.

Jatkosodan aikana vuoden 1943 lopusta lähtien rukoushuone täyttyi inkeriläisistä sanankuulijoista. Inkerinmaan Viiritsassa syntynyt Vihtori Virolainen oli kuuden vuoden ikäinen saapuessaan uuteen elämänpiiriin.

Evakuoimiskäsky keskiyöllä

Kesäkuussa 1941 alkaneessa sodassa Saksan itärintaman eräs päämäärä oli Leningrad. Hyökkäys pysähtyi Inkerinmaalle. Osa inkeriläisistä jäi saksalaisten puolelle, osa puolustavan neuvostoarmeijan puolelle.

Lokakuussa vuonna 1943 saksalaiset pakkoevakuoivat alueen inkeriläisväestön. Mathildedaliin saapuneiden inkeriläisten joukossa olleeseen Virolaisen perheeseen kuului kolme lasta. Heistä Lilja ja Vihtori muistavat vielä matkan kaukaa Inkerinmaalta Suomeen.

Yöllä, hieman puolenyön jälkeen, saksalainen sotilas ja hänen tulkkinaan toimiva nuori venäläismies kolkuttivat oveen ja astuivat nopeasti sisään. Sotilas antoi komennon, että aamulla kello seitsemän oli oltava valmiina lähtöön. Tavaraa sai ottaa mukaan sen verran kun jaksoi kantaa.

– Mummo keitti yöllä sianlihaa, ja isä ja äiti pakkasivat tavaroita. Minun tehtäväni oli kirjoittaa paperille nimilappuja. Kukaan ei nukkunut. Kaikki hääräsivät jotakin. En tiennyt, minne olimme lähdössä, Lilja kertoo.

Kyläläiset ahtautuivat hevosten vetämiin katettuihin kärryihin. Karavaani eteni verkkaisesti kaatosateessa. Kyläläiset vietiin Hatsinaan.

– Noin kahdenkymmenen kilometrin matka kesti mielestäni kauan. Yön nukuimme puistossa taivasalla. Hatsinassa meidät kuljetettiin rautatieasemalle. Olimme täyteen ahdetuissa tavaravaunuissa.

Vihtori muistaa, kuinka hän seisoi suurimman osan matkasta yhdellä jalalla.

– Vaunu oli niin täynnä ihmisiä ja tavaroita, etten mahtunut seisomaan kahdella jalalla.

Juna pysähtyi Narvan asemalle. Matkustajat astuivat ulos kasseineen, säkkeineen ja reppuineen.

Kasvot piikkilangan takana

Inkeriläiset majoitettiin kolmeksi viikoksi kolhoosin hevostalliin Narvan länsipuolelle.

– Nukuimme tuuheiden kuusenoksien päällä. Pellolle oli jäänyt korjaamattomia perunoita, joita äiti kaivoi muiden naisten kanssa maasta. Söimme niitä nälkäämme.

Mummon Viiritsassa keittämä sianliha oli tärkeä ravintolisä koko perheelle.

Lähellä suurta hevostallia sijaitsi Vaivaran keskitysleiri.

– Piikkilanka-aidan sisällä oli juutalaisnaisia. He ojensivat käsiään meitä kohti ja pyysivät leipää. Muistan tummatukkaisen naisen. Hän katsoi minua silmiin ja ojensi kätensä piikkilanka-aidan välistä. Sitten vartija tuli ja hätisti meidät kauemmas.

– Tulimme seuraavana päivänä uudelleen. Sitten vartijat tulivat taas kovaäänisesti luoksemme. Emme uskaltaneet sen jälkeen mennä lähelle aitaa. Muistan edelleen juutalaisnaisen kasvot.

Inkeriläiset kuljetettiin yöllä junalla Narvasta Paldiskin sataman lähelle. He viipyivät muutamia päiviä väliaikaisessa leirissä, joka täälläkin sijaitsi suuren keskitysleirin lähellä. Kloogan läheltä heidät vietiin satamaan. Nälkäiset ihmiset nousivat tavaroineen laivaan.

Virsilaulua miinalaivassa

Lilja Virolainen kertoo merimatkasta.

– Meri oli tyyni ja rauhallinen. Mummot veisasivat lähes koko laivamatkan virsiä. Laiva, jossa matkustimme, oli nimeltään Louhi, ja siellä oli paljon ystävällisiä lottia, jotka tarjosivat meille kaurapuuroa. Näimme toisen laivan liikkuvan samaan suuntaan, ja sielläkin oli paljon inkeriläisiä. Laivat etenivät melko lähellä toisiaan.

Vihtori Virolainen lisää sisarensa kertomaan, että hän näki laivassa elämänsä ensimmäisen kerran näkkileipää. Koko matkan aikana ei näkynyt vihollisen laivoja tai lentokoneita.

Kun inkeriläiset saapuivat satamaan, ensimmäisten joukossa laiturille nostettiin Vihtori. Mathildedalissa inkeriläiset asuivat aluksi kylän entisessä kansakoulussa ja työväentalossa.

– Yläkerrassa oli valmiina lavitsat kahdessa kerroksessa. Meidät vietiin saunaan, ja saimme kyläläisiltä puhtaita vaatteita. Söimme kaikki yhdessä, ja ruokana oli jälleen kaurapuuro.

Virosta tulleet olivat karanteenissa kolme viikkoa.

Ratkaiseva sunnuntai

Kylässä oli puutetta elintarvikkeista, mutta Lilja muistaa ihmisten olleen ystävällisiä. He toivat tulokkaille huonekaluja ja vaatteita.

Vihtori meni kylän kouluun. Hän oli kuitenkin yhden syys- ja kevätlukukauden poissa koulusta sairauden takia. Ehkä syynä oli rasittava matka ja se, että pelkästään kaurapuuro ei antanut tarpeeksi ravintoa.

Aluksi pojan oli vaikea ymmärtää opetusta. Hän puhui venäjää paremmin kuin suomea, koska Inkerinmaalla oli häpeä puhua suomea. Oli paljon turvallisempaa puhua venäjää. Yllättävän nopeasti hän oppi kuitenkin kielen.

Kyläkoulun opettaja puhui lapsille kuin herätyskokouksessa. Vihtori Virolainen muistelee, että opettajan aito kristillisyys teki häneen voimakkaan vaikutuksen.

Sunnuntaisin rukoushuoneelle kokoontui runsaasti väkeä. Suurin osa kuulijoista oli inkeriläisiä tai Karjalasta saapunutta väestöä. Vuonna 1952 Vihtori tuli siellä uskoon.

– Sain tilaisuudessa kuin tikarinpiston sydämeeni. Jumalan sana kosketti voimakkaasti, ja tein päätöksen, että haluan seurata elämässäni sen viitoittamaa tietä. Samassa tilaisuudessa myös isäni uudistui uskossa.

Vihtori kastettiin muiden uskoon tulleiden kanssa meressä Halikonlahdessa. Kastepaikka oli uimarannalla, suuren hyppytelineen vieressä.

Myöhemmin Vihtori seurasi vanhempiaan Ruotsiin ja Lilja muutti Helsinkiin. Eläkkeelle päästyään Vihtori muutti Ruotsista takaisin Suomeen ja valitsi asuinpaikakseen Espoon. Vihtori Virolainen kuuluu tätä nykyä Helsingin Lähetysseurakuntaan.


Eero Ketola

Jaa
Jees-lehti projektilehdeksi
Jees-lehti projektilehdeksi
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!