Torstai 21. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Keijo
Julkaistu 22.9.2016 00:00

Kirkkokahvittelu tarjoaa kokemuksen yhteydestä

Eeva-Liisa Tuomainen arvosteli uskovien mässäilyä kirkkokahveilla (RV 36). Olen samaa mieltä siitä, että meidän uskovien on syytä kiinnittää huomiota elämäntapoihimme.

Tuomainen kysyy, miksi (sokerilla kyllästetty) kahvipöytä katetaan hyvinvoiville seurakuntalaisille joka sunnuntai. Kirkkokahvitilaisuutta pidän tärkeänä kohtaamisen kannalta. On kiva vaihtaa kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin. Kirkkokahveilla voivat joutua istumaan rinnakkain opiskelija ja eläkeläinen, maahanmuuttaja ja kantasuomalainen, tuore uskova ja pitkän linjan seurakuntalainen. Kun he vaihtavat vierustovereina muutaman sanan, seuraavalla kerralla on jo helppo tervehtiä toista. Ja jollekin vaikeassa elämäntilanteessa olevalle tai yksinäiselle ihmiselle tämä tuokio voi olla viikon ainoita virkistyshetkiä.

Tarjoilun runsauden ei pitäisi olla tärkeintä; kunhan on jotain syötävää teen tai kahvin kanssa. Terveellisempään suuntaan olisi kyllä hyvä pyrkiä. Kokemukseni mukaan keittiöväki laittaa mielellään voileipiä tarjolle, jos vaan joku on niiden valmistustarpeita heille tuonut. Ja näin syksyllä tarjolla voisi olla omenia, varsinkin, jos jonkun puutarhassa niitä on yli oman tarpeen.

Mielestäni kirkkokahvit ovat osa raamatullista vieraanvaraisuuden harjoittamista (jos pakollista kahvimaksua ei ole). Pietari kehottaa: ”Olkaa nurkumatta vieraanvaraisia toisillenne” (1. Piet. 4:9).

Ainakin pienissä seurakunnissa jotkut ilahduttavat muita tuomalla oma-aloitteisesti leipomuksiaan kahvipöytään. Toiset taas tuovat säännöllisesti kahvipaketteja seurakunnan keittiöön. Joissakin seurakunnissa kahvitusvuorot on sovittu eri ryhmille: esimerkiksi raamattupiirit, pyhäkouluväki (myös lapset voivat osallistua ohjaajien avustuksella), kuoro ja nuoret vastaavat siitä omalla vuorollaan. Ostostensa kuitit saa antaa seurakunnan työntekijälle tai rahastonhoitajalle, jolloin korvaus palautetaan ostajan tilille, mutta aika harva kai niitä kuitteja käytännössä antaa. Loppujen lopuksi seurakunnan yhteisistä varoista kirkkokahvitarpeisiin meneekin ehkä vain vähän rahaa.

Lähetyslounailla kerätään varoja nimenomaan lähetykselle. Tavallisessa kahvipöydässäkin saattaa olla lipas, johon laitettu vapaaehtoinen lahja menee lähetyskohteeseen tai johonkin muuhun yhteiseen tarkoitukseen. Olisi hienoa, jos joka sunnuntai seurakunnan kahvipöydässä olisi uusiakin kasvoja. Jos tilaisuuden jälkeen ei ole lainkaan tarjoilua, nämä vieraat joutuvat poistumaan ilman luontevaa tilaisuutta jäädä juttelemaan vakiokävijöiden kanssa. Mielestäni kirkkokahvittelu ei siis ole tarkoitettu ainoastaan seurakuntalaisille, vaan jokaiselle, joka jumalanpalvelukseen tulee – myös sille oudolle tyypille, joka on kesken tilaisuuden luikahtanut sivupenkkiin istumaan.

Jokainen voi varmaan helposti luetella melko tyhjänpäiväisiä asioita, joihin tuhlaamansa rahan olisi jälkikäteen ajatellen voinut lahjoittaa Jumalan valtakunnan työhön. Nyt niin trendikäs minimalistinen elämäntapa tai sen tavoittelu sopiikin kristityille hyvin. Tosin pitää muistaa, että eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. Meidän uskovien on joka tapauksessa hyvä miettiä eri valintatilanteissa, kirkastaako tekomme Jumalaa (Ef. 1:12) ja osoitammeko sen avulla Jumalan armoa muille ihmisille.


Tuula Siimes
Helsinki

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!