Sunnuntai 17. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Väinö, Väinämö
Julkaistu 1.3.2016 00:00

Jumalan valtakunnan luonne määrittää kaikkea toimintaamme

Vesa Kallinen nosti viime syksynä eri foorumeilla keskusteluun niin kutsutun tähtikulttuurin. Kallisen paraatiesimerkkinä tästä oli rap-musiikki ja -kulttuuri.

Esitykseen tuli syksyn mittaan monenlaisia kommentteja. Osa perusteli kantaansa esimerkiksi viittaamalla nykykulttuurin luonteeseen ja nuorten tarpeeseen ”fanittaa” jotain. Osa kommenteista oli perusteltu pragmaattisesti: rapin oli nähty ”toimivan” tavoittavassa seurakuntatyössä. Myös jesuiittojen ”tarkoitus pyhittää keinot” -logiikkaa keskustelussa käytettiin: räppäreitä pidettiin esimerkiksi armoitettuina kokosydämisinä Herran palvelijoina, joilla on aito halu tavoittaa nuoria.

Mielenkiintoista syntyneessä keskustelussa on teologisen pohdinnan niukkuus. Joissain puheenvuoroissa Kallisen puhe vaiennettiin samaan leiriin niiden vanhoillisiksi koettujen äänien kanssa, jotka menneinä vuosikymmeninä varoittelivat rockmusiikin ja kristinuskon yhteensopimattomuudesta.

Toiset puolestaan esittivät, ettei Kallinen ole ylipäätään pätevä arvioimaan nuorisotyötä.

Vesa Kallisen avaus voidaan kuitenkin mielekkäästi ymmärtää nimenomaan kriittisenä teologisena pohdintana, jossa peräänkuulutetaan kristinuskon hengelle uskollista palvelutyötä. Ristin Voitossa olleet vastineet eivät ole juuri kohdanneet Kallisen teologista kritiikkiä.

Piispan puuttuessa pitää keskustella

Suomalaiselle helluntailiikkeelle on perinteisesti ollut tunnusomaista korostaa paikallisseurakunnan itsenäisyyttä. Keskellämme on lisäksi monia yhdistyksiä, jotka ajavat erilaisia asioita erilaisin korostuksin.

Tällaisilla rakenteilla varustetun kristillisen liikkeen on vaikea luoda yhtenäisiä linjauksia esimerkiksi nyt kohdattuun kysymykseen siitä, miten suhtautua tähtikulttuuriin. Tämä nostaa avoimen teologisen keskustelun keskeiseen rooliin. Siksi myös Kallisen teesit (RV 46/2015) ovat tärkeitä ja ansaitsevat laajamittaista ja jatkuvaa keskustelua.

Jos helluntailiike ei antaudu keskusteluun lempeiden kriitikoidensa kanssa, edessä on ”uuslahkoutuminen” ja – liikkeen toiseen ajankohtaiseen teemaan viitaten – lisääntyvä teologisesti koulutettujen ihmisten siirtyminen muihin kirkkokuntiin.

Ensiksi on syytä kysyä: tunnistammeko ne ilmiöt, joista Kallisen teesit puhuvat? Toiseksi on kysyttävä, onko meillä minkäänlaista kykyä arvioida, missä sopivan ja sopimattoman toiminnan "raja" menee?

Elämä Jumalan valtakunnassa on luonteeltaan sellaista, että kristityt joutuvat arvioimaan jatkuvasti uudelleen suhteensa ”tähän maailmanaikaan” (Room. 12:2). Tämä on välttämätöntä, jotta tietäisimme, mikä missäkin kulttuurissa on sellaista, mihin ei tule mukautua, ja mikä taas on sellaista, joka voidaan pyhittää kristilliseen käyttöön. Tällainen jatkuva tulkintatyö on merkki elävästä kristillisestä traditiosta. Jos tämä dynaaminen työ loppuu, alkaa kuollut uskonnollisuus.

Rakentava teologinen keskustelu luo edellytykset näkemysten perustamiseen Raamattuun ja kristilliseen ajatteluun (traditioon). Sitä kautta on myös mahdollista välttää – tai ainakin vähentää – tulkintojen mielivaltaa, henkilökohtaisten mieltymysten roolia, seurakuntatoiminnan pragmaattisuutta ja kritiikitöntä yleisen mielipiteen mukaan toimimista.

Ilman avointa teologista keskustelua käy helposti niin, että joku olettaa jonkin toimintatavan tai raamatuntulkinnan olevan Jumalasta, vaikka se tosiasiassa heijastaakin enemmän kyseisen ihmisen käsitystä asiasta kuin juurevaa kristillistä toimintaa.

Kysymys tähtikulttuurin sopivuudesta jää avoimeksi

Mitä sitten pitäisi ajatella tähtikulttuurista kristillisessä toiminnassa?

 

Kysymys on hyvä asettaa laajempaan asiayhteyteen. Millaista kulttuuria haluamme ylipäätään seurakunnissamme tuottaa? Jos kysymme esimerkiksi mitä ajatella rapista, meidän tulee myös kysyä, mitä ajatella menestyvästä nuorisopastorista, jolla on vaatimattomasta palkasta huolimatta viimeisimmät trendivaatteet ja teknologiset vempaimet? Entä mitä ajatella johtavasta pastorista, joka ajaa loistoautolla? Tai siitä ihan tavallisesta seurakuntalaisesta, jolla on niin kiire työelämässä, harrastuksissaan ja matkoillaan, ettei hän koskaan ehdi palvella lähimmäistään seurakunnassa tai sen ulkopuolella?

 

 

Jos kristitty esiintyy palvelutyössään julkisuudessa, on aina olemassa riski, että hänestä tulee toiminnan keskipiste joko häntä seuraavien ihmisten mielissä tai jopa hänen itsensäkin mielessä. Olipa kyseessä pastori, seurakunnan vanhin tai riviuskovainen – ja räppäisivät nämä tai ei – jokaisen on syytä pysähtyä miettimään, mitä haluan ja mitä minun tulee edustaa. Jatkuva arviointi ja itsetutkistelu ovat paikallaan, jotta kristitty ei rakentaisi ”omaa valtakuntaansa” vaan ”menettäisi elämänsä” Jeesuksen tähden – löytääkseen sen jälleen.

 

 

Toisten vaelluksen arviointi – kyttääminen – on kristityille sopimatonta puuhaa. Se johtaa ikävään peliin, jossa kenties huomaamattaan opetuslapset pohtivat sitä, kuka meistä on suurin. Jollakin tapaa meidän on silti kyettävä puhumaan vaikeistakin asioista.

 

 

Kristillisinä yhteisöinä meidän on opeteltava elämään Jumalan valtakunnassa. Se avaa erilaisen maailman, jossa nykyajan käsitykset hyvästä elämästä tulevat radikaalisti kyseenalaistetuiksi. Meidän on tärkeää miettiä, mitä yhteisömme viestii. Onko meistä jotenkin nähtävissä, että elämme Jumalan valtakunnan todellisuudessa? Vai edustammeko käytännössä kaikkea samaa kuin muutkin ihmiset yhteiskunnassa? Olemmeko aivan samassa oravanpyörässä kaikkien muiden kanssa, vai löytyykö yhteisöstämme esimerkkejä toisenlaisista elämänvalinnoista, jotka eivät olisi ymmärrettäviä ilman Jumalan valtakuntaa? Saarnaa Jumalan valtakunnasta ei voi erottaa elämästä, joka osoittaa puheen olevan totta, ilman, että seurakunta menettää uskottavuutensa.

 

 

Kysymys tähtikulttuurin sopivuudesta tai sopimattomuudesta jää enemmän tai vähemmän avoimeksi. Syynä tähän on kristillisen elämän luonne. Kristinuskon julistus Jumalan valtakunnasta tulee olla sellaista, että se ymmärretään jokaisessa kulttuurissa. Näin ollen se tulee ilmaista kulttuurin omalla kielellä. Samalla Jumalan valtakunta mahdollistaa myös kulttuurikritiikin, jossa kristillisen yhteisön ei tarvitse olla jokaisen trendin ja tuulen heiteltävänä.

 

 

Seurakunnan tulee olla paikka, jonka yhteydessä käsityksemme tulee laajennetuksi: uskossa ei olekaan kyse minun henkilökohtaisesta trendikkyydestäni, mukavuudestani tai edes onnellisuudestani. Seurakunnassa, jossa julistetaan ja eletään Jumalan valtakunnan todellisuutta, saatan minäkin kokea vetoa radikaaliin Jeesuksen tien kulkemiseen.

 

Tilaa erilaisille ihmisille ja taiteenlajeille

Kristillisessä elämässä muun muassa Raamatun lukeminen ja pohtiminen, rukous, arkinen palvelutyö ja jumalanpalvelus ovat keskeisiä asioita. Taiteen ja musiikin tuottaminen, siitä nauttiminen tai sen paheksuminen eivät puolestaan ole kaikkein tärkeimpiä kristillisiä harjoitteita. Toisaalta taiteiden liiallinen eriyttäminen muusta seurakunnan elämästä on ajattelematonta, koska juuri luovuus on parhaita tapoja, joilla ihminen voi heijastaa Luojaansa.

 

 

Eräs tapa toimia olisi antaa mahdollisimman paljon vapautta erilaisille ihmisille toimia juuri heille itselleen luontaisten taiteiden kautta. Samalla seurakunnan tulee kuitenkin edustaa Jumalan valtakuntaa ja muistuttaa eri alojen taiteilijoita seurakunnan perimmäisestä olemuksesta ja tehtävästä.

 

 

Elämänkaaren ja uskon alkutaipaleeseen kuuluu usein eri asioiden fanittaminen. Esikuvia saatetaan löytää myös musiikkipiireistä. Monille nuorille tietynlaisen musiikin fanittaminen saattaa olla niitä ainoita tekijöitä, jotka pitävät hänet jollakin tapaa mukana seurakunnassa. Kenties tällainen nuori oppii myöhemmin kristittynä kypsyessään arvioimaan teini-ikäistä uskoaan ja löytämään täysi-ikäisen uskon.

 

 

Ideaalitilanteessa aikuinen uskova löytää elämäänsä esimerkkejä, jotka osoittavat käytännössä, miltä Jeesuksen seuraaminen näyttää ”seuratkaa minua, niin kuin minä seuraan Kristusta” -hengessä. Siksi on tärkeää, että seurakunta kykenee antamaan tilaa erilaisille ihmisille. Tämä vaatii luonnollisesti seurakunnalta paljon kärsivällisyyttä ja avaraa armokäsitystä – luottavaista uskoa siihen, että meissä aloitettu työ viedään hyvään päätökseen.

 

 

Jumalanpalveluksessa ei ole esiintyjiä

Vapaakristillisten yhteisöjen seurakunnissa on nykyään melko tavallista käyttää sanoja puhujat ja kuulijat tai esiintyjät ja yleisö. Tällainen tapa puhua voi tietysti olla käytännöllistä ja viatonta.

 

 

Samalla on syytä muistaa, että kokemamme todellisuus rakentuu kielellisesti: puhumalla tietyllä tavalla luomme samalla tietynlaisia asenteita ja sosiaalisia asetelmia. Puhe esiintyjistä ja yleisöstä jakaa seurakuntaa eri osiin, vaikka Kristus Uuden testamentin opetuksen mukaan nimenomaan yhdistää erilaisia ihmisiä.

 

 

Voisi myös väittää, että puhe esiintyjistä ja yleisöstä nousee viihdekulttuurista eikä niinkään kristillisestä tai raamatullisesta kielestä. Jumalanpalveluksen on määrä olla seurakunnan yhteinen toimitus, jota sana liturgia kuvaa. Jumalanpalvelus ei ole vain muutamien ihmisten suoritus passiivisen yleisön edessä. Siksi myöskään puhe esiintyjistä ja yleisöstä ei ole tarkkaan ottaen kristillistä kieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita toista ääripäätä, jossa tilaisuuksissamme ei saisi olla lainkaan esiintyjiä. Silti olisi hyvä, jos jumalanpalveluksista pyrittäisiin puhumaan mahdollisimman uskollisesti kristillistä kieltä käyttäen.

 

Seurakunta ja kulttuuri vastaavat eri tarpeisiin

”Jos haluan saada hienoja fiiliksiä, minä menen keikalle. En odota, että seurakuntani täyttäisi tämän tarpeeni.” Näin totesi taannoin eräs useamman polven helluntailainen ystäväni.

 

 

Ihmisillä voi olla moniakin sellaisia tarpeita ja kaipauksia, joita seurakunnan ei koskaan ollut tarkoituskaan täyttää. Ei liene lähtökohtaisesti antikristillistä ajatella, että taidetta ja kulttuuria arvostava voi täyttää tarpeensa ihan muissa kuin seurakunnallisissa tilaisuuksissa, riskeeraamatta silti kristillistä vakaumustaan.

 

 

Menneiden vuosikymmenien opetus pyhityksestä ennen muuta erottautumisena voi olla seurakunnan tehtävän näkökulmasta seurauksiltaan katastrofaalinen. Kun on vältetty ”istumasta kussa pilkkaajat istuvat”, on tietysti luotu ainakin mielikuva siitä, että olemme erilaisia kuin kaikki muut ihmiset. Tämän seurauksena olemme kuitenkin usein menettäneet juuri sen joukon, jota olisimme halunneet evankelioida.

 

 

Jeesus itse meni Kaanaan häihin, eikä esimerkiksi paikallisen raittiusseuran tilaisuuteen, jossa kaikki olisivat osanneet toimia Suomen helluntailaisillekin mieluisalla tavalla.

 

 

Vastaavalla tavalla voisi kritisoida myös kaikkia kristittyjen harrastamia ”omia” bändikisoja, sählyturnauksia, kirjallisuuspiirejä ja muita vastaavia toimintoja. Tällaiset toiminnat voivat tietysti olla antoisia uskoville itselleen, mutta ne ovat ghettomaisuudessaan kyseenalaista toimintaa yhteisölle, jonka perusluonne on lähetys. Kristitty voi siis rohkeasti toimia yhteiskunnassa omana itsenään välittäen evankeliumia omalle persoonalleen ominaisella tavalla. Itse asiassa voisi jopa väittää, että esimerkiksi kulttuurielämään osallistuminen pelkällä evankelioimismotiivilla voidaan nähdä moraalisesti kyseenalaisena toimintana.

 

 

Miika Tolonen



Jaa
Lahdessa kristillinen päiväkoti jo yli 30 vuotta
Näin tavoitetaan suurkaupungit
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!