Sunnuntai 17. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Väinö, Väinämö
Julkaistu 2.2.2017 00:00

Iankaikkisuus ihmisen kädessä

Kuva: ShutterstockEräänä jouluna pelasimme perheeni kanssa Salomo-raamattutietopeliä. Pelissä esitetyistä kysymyksistä erityisesti yksi jäi mieleeni: Onko Jumala valinnut jotkut ihmiset pelastukseen ja toiset kadotukseen?

Kysymys huvitti, sillä tiesin, että kristityt teologit ovat olleet eri mieltä oikeasta vastauksesta ainakin 400-luvulta saakka. Koska kyseessä oli helluntailaisten tekemä peli, arvasin kuitenkin, että vastaukseksi haettiin: ”Ei ole.” Kysymyskortin takaa tämän oikean vastauksen tueksi löytyi myös raamatunjae, jonka mukaan Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden”.1

Yksi raamatunjae ei kuitenkaan ratkaise vanhaa teologista kiistaa siitä, mitä Raamattu tarkoittaa puhuessaan Jumalan valinnasta ja ennaltamääräämisestä; Uudesta testamentista löytyy myös jakeita, joissa vastaus pelikortin kysymykseen näyttäisi olevan vastakkainen.

Kenen tahto ratkaisee?

Teologisesti kiistan ytimessä on kysymys siitä, kenen tahto loppupeleissä ratkaisee sen, kuka päätyy taivaaseen ja kuka helvettiin: Jumalan vai ihmisen itsensä.

Puhdasoppisen kristinuskon mukaan ilman Jumalan erityistä armoa ei tietenkään kukaan voi pelastua. Helluntailaiset ja monien muiden vapaakirkkojen edustajat ovat kuitenkin perinteisesti korostaneet, että Jumalan kutsun ja vaikutuksen lisäksi ihmisen itse täytyy tehdä uskonratkaisu ja ottaa vastaan pelastuksen lahja. Esimerkiksi luterilaiset ovat sen sijaan painottaneet, että kääntymys on sataprosenttisesti Jumalan työtä. Puhe ihmisen osuudesta kääntymisprosessissa haiskahtaa monen luterilaisen mielestä omavanhurskaalta.

Onko siis Jumala valinnut jotkut pelastukseen täysin heistä itsestään riippumatta? Vai avautuvatko taivaan portit niille, jotka ovat valinneet vastata myöntyvästi Jumalan armoon?

Se, miten tähän kysymykseen vastaamme, vaikuttaa myös siihen, mitä ajattelemme Jeesuksen sovitustyöstä, ihmisen vapaasta tahdosta sekä Jumalan rakkaudesta. Ja päinvastoin.

Vastustamatonta armoa ilman ehtoja

Oppi Jumalan valinnasta ja ennaltamäärämisestä korostui reformaation aikana. Reformaattori Jean Calvin (1509–1564) yritti ymmärtää, miksi evankeliumin saarna ei tuottanut kääntymystä kaikkien kohdalla. Sanomassa vika ei voinut olla, mies päätteli.

Raamattua ja kirkkoisä Augustinuksen (354–430) kirjoituksia tutkimalla Calvin tuli siihen tulokseen, että Jumala on jo ennen luomista valinnut tietyn joukon ihmisiä, jotka hän on ennaltamäärännyt pelastukseen. Näkemys korostui erityisesti Calvinin teologian myöhemmin omaksuneiden reformoitujen kirkkojen opissa, jota kutsutaan kalvinismiksi.

Kalvinismin mukaan Jumalan valinta on ehdoton: sen perusteena eivät ole mitkään ihmisten ominaisuudet tai teot, vaan Jumalalla on omat syynsä valintaan. Oppia tukeva klassinen teksti löytyy Roomalaiskirjeen 9. luvusta, jossa Paavali korostaa Jumalan oikeutta ottaa mielisuosionsa kohteeksi sen yksilön tai kansan, jonka haluaa.2 Jumala valitsi Jaakobin, ei Eesauta, ennen kuin kumpikaan oli syntynyt tai ehtinyt tehdä hyvää tai pahaa. Omassa viisaudessaan Jumala myös valitsi Israelin omaisuuskansakseen, vaikkei se ollut sen hurskaampi kuin muutkaan kansat.

Sama koskee luonnollisesti myös Moosesta, Joosefia, profeettoja ja oikeastaan kaikkia Jumalan pelastussuunnitelman välikappaleita.

Kalvinismin mukaan samalla logiikalla Jumala valitsee vain tietyt ihmiset pelastukseen riippumatta näiden synneistä tai ansioista. 3 Kuten Paavali toteaa, Jumala on ”armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo”, eikä ihminen voi omalla tahdollaan asiaan vaikuttaa.4 Eipä pakanoiden apostoli itsekään ollut mihinkään alttarikutsuun vastannut, kun Jeesus ilmestyi hänelle Damaskoksen tiellä.

Luterilaisen tavoin kalvinisti siis korostaa, että pelastus on vain ja ainoastaan Jumalan työ. Luterilaisuudesta poiketen kalvinismissa kuitenkin ajatellaan, että valinta ja kutsu ovat niin voimakkaita, ettei ihminen voi niitä vastustaa.

Kalvinismin mukaan Jumalan armo on siis paitsi täysin riittävää myös vastustamatonta: ihminen ei voi sen enempää aktiivisesti hyväksyä tai torjua pelastusta. Kädenkohotuksia ei tarvita. Kalvinismissa syntinen ihminen on kuin mies, joka on hukkumassa syvään suohon. Auttaja, Jeesus, seisoo kuivalla maalla ja ojentaa kätensä kohti hukkuvaa. Kaulaansa myöten suohon vajonneella miehellä ei kuitenkaan ole kykyä mutta ei myöskään halua tarttua Jeesuksen käteen. Oikeastaan hän jopa nauttii olotilastaan – aivan kuin omassa sonnassaan piehtaroiva sika. Siispä Jeesus vetää ihmisen väkisin rannalle kaksin käsin ja elvyttää hänet hengellisesti.

Eikä tätä pelastusta voi menettää: Jeesus pitää miehen rannalla eikä ikinä salli hänen kokonaan vajota synnin suohon.

”Ei Galilean mies sinun ohi käy” – vai käykö?

Calvinin silmissä oppi Jumalan ehdottomasta valinnasta ja ennaltamääräämisestä korosti Jumalan armollisuutta. Myös Martti Lutherille (1483–1546) ajatus ennaltamääräämisestä merkitsi nimenomaan sitä, että Jumala lahjoittaa ihmiselle vanhurskauden täysin riippumatta siitä, mitä syntiä tämä on elämässään tehnyt.

Kalvinismin kääntöpuoli on se, että toinen osa ihmiskuntaa kulkee syntymästään lähtien kohti kadotusta. Ehkä siksi Calvin kutsui oppia Jumalan ”kauhistuttavaksi säädökseksi”. Jumala yksinkertaisesti ei tahdo eikä aio pelastaa kaikkia. Monien kalvinistiteologien mukaan Jeesus kyllä ikään kuin kutsuu kaikkia ja ojentaa kätensä heitä auttaakseen, mutta tosiasiassa vetää rannalle vain valitut. Vanhan laulun sanat ”ei Galilean mies sinun ohi käy” eivät siis pidä paikkaansa kaikkien kohdalla.

Kaikkivaltiaalle olisi tietysti periaatteessa mahdollista pelastaa joka ikinen. Monien kalvinistien mukaan tätä tärkeämpää Jumalalle on kuitenkin hänen oma kunniansa, jonka hän haluaa kirkastaa tuomalla ilmi oman luonteensa eri puolet sekä pelastuvien että kadotettujen kohtalossa. Siinä missä Jumalan armo ja rakkaus tulevat ilmi hänen lastensa käydessä kirkkauteen, hänen vihansa ja vanhurskas tuomionsa ilmenevät helvettiin joutuvissa.

Jumalan ehdotonta hylkäämispäätöstä perustellaan usein niin ikään Roomalaiskirjeen 9.  luvusta löytyvillä Paavalin sanoilla: ”Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen?”5 Koska ihminen tekee syntiä halukkaasti, kukaan ei joudu kadotukseen vastoin tahtoaan.

Kalvinistien mukaan Raamattu kyllä näyttäisi väittävän, että Jumala tahtoo pelastaa kaikki. Mutta esimerkiksi Salomo-pelin siteeraamaa Ensimmäisen Timoteuskirjeen jaetta voidaan tulkita niinkin, että Jumalan tahto on pelastaa kaikenlaisia ihmisiä, kuten kuninkaita ja vallanpitäjiä, joiden puolesta Paavali kehottaa rukoilemaan.

Hämärtääkö Jumalan kunnia hänen rakkautensa?

Kalvinistista oppia kadotukseen joutuvien väistämättömästä kohtalosta ei ole helppo niellä. Miten Jumala voisi olla niin epäoikeudenmukainen? Osalla ihmiskuntaa ei sen mukaan ole ollut syntymästään saakka mitään muuta mahdollisuutta kuin kapinoida Jumalaa vastaan ja joutua helvettiin.

Puolustuksekseen kalvinisti voi jälleen siteerata Paavalia: ”Joku teistä ehkä kysyy: ’Miksi Jumala sitten moittii ihmisiä? Eihän kukaan voi vastustaa hänen tahtoaan.’ Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: ’Miksi teit minusta tällaisen?’”6

Toisin sanoen Jumalalla on täydet tekijänoikeudet luomiinsa olentoihin, eikä hänellä ole velvollisuutta pelastaa yhtään ketään. Hän on täysin oikeudenmukainen tuomitessaan osan ihmiskuntaa syntien tähden kadotukseen. Se, että Jumala on kuitenkin nähnyt hyväksi pelastaa joitakin, on silkkaa armoa, joka käy yli oikeuden.

Erityisen vaikeaksi kalvinismi kuitenkin tekee Jumalan rakkauden ymmärtämisen. Kristityn on kyllä helppo ajatella, että Jumala rakastaa häntä – onhan Jumala vetänyt hänet turvaan syvältä synnistä – mutta missä mielessä voidaan väittää, että Jumala rakastaa niitä, jotka hän on ennen aikojen alkua päättänyt paaduttaa ja lähettää helvettiin? Vaikka Jumalan rakkaus on epäilemättä erilaista kuin inhimillinen rakkaus, kalvinismin kriitikkojen mielestä se hämärtää Jumalan rakkauden tunnistamattomaksi.

Teksasilainen pastori Austin Fischer kertoo kirjassaan Young, Restless, and No Longer Reformed, kuinka hän nuorena kalvinistina ei lopulta enää itsekään käsittänyt, mitä hän  tarkoitti puhuessaan Jumalan rakkaudesta. Hän ymmärsi Jumalasta ainoastaan enää sen, että Jumala tekee ihan kaiken oman kunniansa vuoksi. Jumalan kunniasta muodostui Fischerin mielessä kuin valtava musta aukko, joka imi syövereihinsä Jumalan rakkauden ja armollisuuden.

Ihminen voi pyristellä irti Jeesuksen otteesta

Hollantilainen teologi Jacobus Arminius (1560–1609) ei voinut hyväksyä ajatusta Jumalan ehdottomasta valinnasta ja ennaltamääräämisestä. Arminius uskoi, että Jumala vetää aivan jokaista ihmistä pelastukseen ja vaikuttaa niin, että ihminen kykenee sekä myöntymään että torjumaan Jumalan armon. Tällainen näkökulma sisältyy arminiolaisuudeksi kutsuttuun pelastusoppiin.

Arminiolaisuuden mukaan Jeesus saapuu jokaisen synnin suohon vajoavan luokse ja ojentaa kätensä. Toisin sanoen Jumalan pelastava rakkaus kohdistuu koko maailmaan. Lähettihän Jumala Poikansa kuolemaan kaikkien ihmisten tähden, ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi”,7 tai kuten Pietari kirjoittaa, Jumala ”ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen”.8

Arminius kyllä uskoi muiden puhdasoppisten kristittyjen tavoin, ettei ihminen pääse synnin suosta omine voimineen eikä voi edes tehdä aloitetta pelastusoperaatiossa: syntinen ihminen ei edes tajua olevansa pinteessä, ennen kuin Pyhä Henki valaisee, millaisessa liejussa tämä räpiköi. Silti ihmisellä on oma osuutensa kääntymystä koskevassa ”työnjaossa”, Arminius ajatteli. Ihmisen tullessa tietoiseksi evankeliumista hän voi ymmärtää kurjan olotilansa ja nähdä Jeesuksen seisovan rannalla ojennetuin käsin. Tätä Pyhän Hengen valmistavaa työtä kutsutaan ennakoivaksi armoksi. Ennakoivan armon herättelemän ihmisen vastuulla on uskon kautta tarttua ja pitää kiinni Jeesuksen kädestä, kun tämä vetää hänet turvaan. Mistään omavanhurskaudesta ei ole kyse: kukapa kehuisi hukkuvaa siitä, että tämä hoksasi tarrata pelastajansa käteen?

Arminiuksen mukaan ihminen voi myös vastustaa Jumalan armoa ja Jeesuksen pelastusyritystä. Rämeikköönsä rakastunut syntinen voi ikään kuin väistellä Jeesuksen otetta tai pyristellä siitä irti. Vaikka Galilean mies ei käy kenenkään ohi, tuttu laulu esittää myös ehdon: ”jos sallit, luokses saapuu”. Myös evankeliumeissa Jeesus valitsee opetuslapsia ja kehottaa ihmisiä seuraamaan itseään, mutta näyttää samalla olettavan, että heillä on vapaus myös kääntyä pois.9

Entä miten arminiolaisuus käsittelee Jumalan valinnan ja ennaltamääräämisen ideat? Löytyväthän ne selvästi Raamatun sivuilta. Arminiolainen näkökulma ymmärtää käsitteet niin, että Jumalan valinta ei ole ehdoton, vaan sen ehtona toimii ihmisen usko. Historian tunnetuimman arminiolaisen teologin, metodismin perustajan John Wesleyn (1703–1791) mukaan Jumalan valinta perustuu siihen, että hän ennen luomista ”tiesi ennalta jokaisesta kansasta ne, jotka tulisivat uskomaan, maailman alusta loppuun asti”.

Toisekseen Jumalan valinnan voidaan katsoa koskevan tiettyä joukkoa – Kristuksen kirkkoa – eikä yksilöuskovia. Siis samassa mielessä kuin Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen ilman että määräsi ennalta sen rajoja: vakavaan syntiin syyllistynyt saatettiin erottaa kansasta, ja toisaalta siihen liittyi myös pakanoita, jotka eivät olleet Aabrahamin jälkeläisiä.

Tästä näkökulmasta katsottuna Paavalin opetus ennaltamääräämisestä liittyy siihen, että Jumala on määrännyt seurakunnalleen tietyn tulevaisuuden: jokaisen, joka uskoo, Jumala
on määrännyt Kristuksen kaltaisuuteen, vanhurskauteen ja lopulta kirkkauteen. Pelastettujen joukko kulkee siis vääjäämättömästi kohti taivaan kotia, mutta on meistä kiinni, haluammeko hypätä junaan mukaan.

Voimmeko oppia jotakin toisiltamme?

Arminiolainenkin joutuu kuitenkin kalvinistin tavoin myöntämään sen, että kaikkien ihmisten pelastuminen ei ole Jumalalle kaikkein tärkein asia. Siinä missä kalvinistin mukaan Jumalalle on oleellisempaa osoittaa omaa kunniaansa, arminiolaisuus korostaa ihmisen vapaan tahdon merkitystä.

Yhtäältä ihmisen vapaus torjua tai antautua suhteeseen kaikkivaltiaan Luojan kanssa on kyllä suuri lahja. Voidaan väittää, että jumalasuhde ei olisi aito ja vastavuoroinen, jos Jumala olisi alun perin ehdottomasti määrännyt osan ihmisistä suhteeseen kanssaan (mitä ajattelisimme siitä, jos puolisomme olisi syntymästään asti psykologisesti ohjelmoitu rakastumaan meihin niin syvästi, ettei hänellä olisi vaihtoehtoa?).

Toisaalta vapauden hinta on järkyttävän suuri. Sen seurauksena todennäköisesti miljardit ihmiset valitsevat itselleen ikuisen kärsimyksen erossa Jumalasta. Kalvinistiteologi R. C. Sproul huomauttaakin, että kukaan helvetissä viruva tuskin osaa arvostaa sitä, että Jumala antoi heille vapauden vastustaa pelastusta. Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, ettei Jumala anna kaikille maailman ihmisille yhtäläisiä mahdollisuuksia kuulla evankeliumia ja vastata siihen.

Ihmisen iankaikkisuuskohtaloa koskevat opilliset kysymykset ovat vakavia ja vaikeita. Vaikka ratkaisukeskeinen vapaakristillisyys nojaa yleensä arminiolaiseen pelastusoppiin, on selvää, että kalvinismille voidaan esittää vahvoja raamatullisia perusteita. Ehkä helluntailaiset, metodistit ja muut voivat omaksua reformoidusta teologiasta ainakin sen, ettei ihmistahto voi horjuttaa Jumalan pelastussuunnitelman etenemistä.


Viitteet:

1) 1. Tim. 2:4.
2) Room. 9:6–24.
3) esim. Joh. 15:16; Ap. t. 13:48; Room. 8:29–30.
4) Room. 9:16–18.
5) Room. 9:22–23.
6) Room. 9:19–22.
7) Joh. 3:16.
8) 2. Piet. 3:9.
9) esim. Matt. 11:28; Luuk. 18:22; Joh. 6:67.


Lari Launonen

Kirjoittaja on osa-aikainen pastori ja uskonnonfilosofian väitöskirjaopiskelija.

Käytettyä kirjallisuutta:
Alister E. McGrath, Reformation Thought – An Introduction (Blackwell 1999);
R. C. Sproul, Chosen By God (Ligonier 2011);
Roger E. Olson, Against Calvinism (Zondervan 2011).










Lutherin teologitoveri uskoi uskonratkaisuun

Suomalaisten vapaakristillisten yhteisöjen käsitys kääntymisprosessin ”työnjaosta” ihmisen ja Jumalan välillä on perinteisesti yleensä ollut arminiolainen. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa Helluntaiherätyksen  uskon pääkohdat -asiakirja, jossa todetaan, että ”Pyhä Henki herättää ihmisen hengellisesti, niin että hän voi ottaa vastaan Jumalan valmistaman pelastuksen”.

Lyhyt tunnustuslausuma torjuu kalvinistisen pelastusopin, jonka mukaan pelastusprosessi on vain ja ainoastaan Jumalan työtä eikä ihmisen aktiivisuutta tarvita. Toisaalta tunnustus kieltää myös niin sanotun semipelagiolaisen harhaopin, jonka mukaan pelastusprosessi saa alkunsa ihmisen uskonratkaisusta. Tunnustus toisin sanoen painottaa Jumalan Henkeä aloitteen tekijänä mutta korostaa hengellisesti herätetyn ihmisen kykyä vastaanottaa pelastuksen lahja.

Lutherin työtoveri sekä luterilaisen teologian muovaaja Philipp Melanchton (1497–1560) olisi mahdollisesti ollut myötämielinen tälle Suomen helluntailiikkeen tunnustukselle. Melanchton, jolla oli keskeinen rooli luterilaisten tunnustuskirjojen laatimisessa, painotti nimittäin Lutheria enemmän ihmisen vapaata tahtoa pelastusprosessissa.

Melanchtonin mukaan ihmisen kääntymykseen vaikutti kolme asiaa: Pyhä Henki, evankeliumin ääni ja ihmisen tahto, joka myöntyy evankeliumiin. Hän vastusti ajatusta, että synnin lamauttamat ihmiset ”vedetään tukasta Jumalan luo”. Ihmisen tahto oli kykenevä  vastaamaan evankeliumiin sen jälkeen, kun Pyhä Henki oli sitä liikuttanut.





Uuskalvinismi – pakopaikka postmodernismista


Vuonna 2009 amerikkalainen Time-lehti listasi kymmenen tärkeintä aatetta, jotka vuosituhannen alussa muuttivat maailmaa. Sijalla kolme oli niin sanottu uuskalvinismi (New Calvinism) eli reformoidun teologian ympärille Yhdysvalloissa syntynyt liike.

Etenkin nuoriin kristittyihin miehiin vetoava suuntaus tunnetaan myös nimellä Young, Restless, and Reformed (Nuoret, levottomat ja reformoidut). Liikkeestä kertova Calvinist-dokumenttielokuva ilmestyy tulevana kesänä.

Uuskalvinismin suosion taustalla nähdään joukko taitavia kalvinistisia saarnaajia, kuten  John Piper, John MacArthur, Timothy Keller ja Mark Driscoll. Heidän voimakkaat puheensa vetoavat niin järkeen kuin tunteisiin ja keskittyvät Raamatun selittämiseen jae jakeelta. Kalvinismin suosiota on vauhdittanut myös ”reformoitu rap”, jota esittävät kuuluisat hip-hop-artistit kuten LeCrae.

Kalvinismin aatteellisena vetovoimana on pidetty sitä, että se tarjoaa vahvan vaihtoehdon postmodernille kulttuurille ja feminismin sekä totuuden ja moraalin suhteellisuutta korostavan relativismin kaltaisille ideologioille, jotka ovat tunkeutuneet myös Amerikan kirkkoihin. Ihmisen turmeltuneisuutta ja Jumalan valtasuuruutta korostava suuntaus on myös vastaisku liberaaliteologialle, menestysteologialle ja muunlaiselle vesitetylle kristinuskolle.

Suomessa reformoitu teologia ei toistaiseksi ole saavuttanut suurta jalansijaa. Tunnetuin kotimainen kalvinisti lienee Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja Juha Ahvio.

Jaa
Lahdessa kristillinen päiväkoti jo yli 30 vuotta
Näin tavoitetaan suurkaupungit
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!