Maanantai 18. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Kaino
Julkaistu 9.2.2017 00:00

Huone 8

Soluilloissamme on tapana rukoilla kristittyjen yhteyden, eri seurakuntien ja herätysliikkeiden puolesta. Yhteen aikaan oli erityinen tarve rukoilla vanhoillislestadiolaisten puolesta.

Innoissani muistan rukoilleeni, että vielä kerran voisimme viedä yhdessä – helluntailaiset ja vanhoillislestadiolaiset – evankeliumia ihmisille. Yksi sisaristamme lohkaisi huvittuneena, että onpa rukoilijalla lujasti uskonhenkeä, kun noin suurta ihmettä rukoilee. Muutkin naurahdimme. Ei kai nyt kukaan selväpäinen hengen ihminen oikeasti usko, että niin voisi tapahtua. Taisi hyrähtää intoilun puolelle, muistan vähän nolona myönnelleeni.

Mutta Herrapa yllätti tässäkin asiassa. Hän osoitti tahtonsa olevan, että evankeliumi viedään kaikkialle ihmisille hänen omiensa kautta.

Olin iltavuorossa kaupunginsairaalassa. Sairashuoneissa lähes kaikki olivat vuodepotilaita. He lepäsivät pieninä ja vähän isompina myttyinä sinisten pussilakanoiden alla, metallilaitojen takana. Useimmat olivat koko illan unessa ohut tukka tyynyllä hapsottaen. Yöpöydillä oli sikin sokin nokkamukeja, puuvanua, vaihtovaippakasoja, hammasharjoja, voiteita, pesuliinapaketteja sekä seinillä nuoruuskuvia, lasten ja lastenlasten kuvia ja pikkuväen piirustuksia.

Jokaisen vuoteessa lepäävän matka oli käynyt eri tietä ja eri tavalla noihin muutamiin huoneisiin, joissa näin iltaisin antoi valoa vain vuoteen päädyn himmeä lamppu. Monelle nuo huoneet olivat niitä viimeisiä makuukamareita, odotushuoneita, joissa telttamajan loputkin narut vääjäämättä irtoavat ja maanpäällinen elämä päättyy.

Kävin vuoron lopussa vielä tarkistamassa huoneen kahdeksan tilanteen. Huoneessa oli kaksi miestä. Toinen tuli juuri Eva-telineen kanssa vaivalloisesti WC:stä. Turvonneet jalat kantoivat huonosti, vatsan seudun nestelasti painoi keuhkoja tehden hengityksen raskaaksi. Näki kyllä heti, ettei miehellä ollut enää pitkää matkaa elämän taivalta kuljettavana. Hän istuutui hitaasti, hörppäsi mukista vettä ja asettui vuoteeseen.

Toisessa sängyssä oli vanha mies vuodepotilaana. Kysyin, tarvitsisiko hän vielä jotain ennen nukahtamista.

– Kyllä, tarvitsen, mies sanoi.

– Saisinko minä olla uskomassa kaikki synnit anteeksi? Oletko sinä uskomassa?

Pysähdyin. Tämä mies on varmaankin vanhoillislestadiolainen, ajattelin. Voinko minä olla hänen sielunhoitajansa? Teenkö siinä väärin?

– Kyllä minä uskon Jeesukseen, vastasin.

– Voisitko sitten? Että tulisi rauha?

Elämä oli kuljettanut miehen tähän, huoneen kahdeksan vuoteelle, metallisten laitojen väliin, pissantuoksuisille lakanoille. Nivelet olivat jäykät ja ryhmyiset, lihakset heikentyneet. Valkoinen parransänki ja hentoinen tukka kuin vauvan haituvat kehystivät miehen hätääntyneitä kasvoja. Muistin heikentymisen myötä monet elämänvaiheet olivat jääneet jo unohduksiin. Nyt olivat enää tämä vuode, tämä hetki – ja usko Jeesuksen sovitustyöhön, joka ainoastaan toisi rauhan ja pelastusvarmuuden, kun matka päättyy.

Tartuin miehen lämpöiseen ojennettuun käteen ja sanoin:

– Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit on anteeksi annettu. Uskotko sinä tämän?

– Uskon, mies vastasi. – Kiitos Jeesus!

Ja pian hänen kasvoilleen nousi onnellinen hymy ja rauha.

Iltatoimet tehtiin yksissä tuumin. Sitten olisikin hyvä käydä kuivana ja puhtaana nukkumaan. Rukoilimme vielä yhdessä Isä meidän -rukouksen ja siunasin hänet. Syvä, yliluonnollinen rauha oli täyttänyt huoneen. Oli kuin pieni sairashuone olisi ollut Herran pyhä temppeli – ja olihan se.

Viereisellä vuoteella lepäävän miehen iltapuhteet näyttivät olevan jo kunnossa. Kysyin kuitenkin ennen huoneesta poistumista, olisiko hänkin tarvinnut vielä jotain.

– Kyllä tarvitsisin… sitä samaa mitä tuo naapurikin tuossa.

– Synninpäästön?

– Niin.

Istuin miehen vuoteen reunalle ja kysyin, onko hän uskossa Jeesukseen.

– Onhan sitä joskus yritetty, mutta viina ja elämä veivät. Unohtuneet ovat Jumala ja nämä asiat. Mutta jos sitä vielä voisi?

Elämä oli uurtanut miehen kasvoille syvät merkit, runnellut ”sisuskalut”, niin kuin hän itse sanoi – rikkonut ihmissuhteet ja sielun. Huoneen rauha oli rikkumaton kuin jouluyönä, kun yksinkertaiset evankeliumin sanat ja miehen ”minä uskon” -tunnustus lausuttiin. Myös viereiseltä vuoteelta ojentautui vanha käsi siunaamaan uutta Jumalan lasta. Yhdessä lausuimme vielä Isä meidän ja siunasimme taivastielle vastasyntyneen.

Kukaan ei kysynyt, mihin kirkkokuntaan kuulutaan. Ei myöskään sitä, kenen siunaus on se oikea. Jeesus Kristus itse oli paikan päällä ja tapahtui ihme.

Ihme ei ollut se, että helluntailainen ja vanhoillislestadiolainen siunasivat yhdessä taivastielle, vaan se, että Perkeleen kiusaama, elämänsä hukannut ja väsynyt mies sai rauhan Jumalan kanssa ja pääsi taivastielle ilman ihmisten rakentamia raja-aitoja.


Ester Koskela

Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!