Lauantai 23. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Aslak
Julkaistu 14.7.2016 07:00

Esko Hankkio 70 vuotta

Elämä ei ole jäänyt minulle mitäänvelkaa, toteaa Esko Hankkiokiitollisena.Kuva: Heimo Enbuska"Tänne mä palaan vaikkapa hulluna pidettäisiin."

Mies siteeraa runoilijaa ja katse lepää Puruveden maisemassa.

– Tämä on se paikka, jota me Aulin kanssa kutsumme eniten kodiksemme.

Saarnaajaperheen poikana, saarnamiehen elämän itsekin eläneenä, Esko Hankkio tuntee kutsumukseen usein liittyvän juurettomuuden tunteen.
 
– Myrsky kaatoi nuo petäjät tältä tontilta joku vuosi sitten, Esko sanoo ja viittaa pölleistä latomansa liiterin rakoseinää.

– Rungot olivat niin painavia, ja mitäpä niitä täältä minnekään rahtaamaan. Täällä ne ovat kasvaneet juurillaan, joten ajattelin, että jääkööt tänne polttopuiden suojaksi.

Saarnamies osoitti laupeutta myrskyn kaatamille. Ne saavat harmaantua tontilla, jonka multiin
aikoinaan juurensa kasvattivat.

Yhteyden ikävä

Esko Hankkion isä, Arvo Hankkio, oli aikansa arvostetuimpia helluntaijulistajia. Näkövammastaan huolimatta hän hallitsi Kirjoitukset kannesta kanteen.

– Isä oli monine mielipiteineen aikansa lapsi – kuten me kaikki. Minulle hän oli mies, joka kunnioitti Jumalan sanaa ja luki Raamattua kaksien silmälasien läpi suurennuslasi kädessään. Ehkä jo tuolloin syntyi itsellenikin halu, ei niinkään selittää sanaa, vaan julistaa
sitä.

Osittain isän näkövamman vuoksi pojan suhde arvostettuun saarnamieheen oli etäisen kunnioittava. Tuon henkisen välimatkan, yhteyden ikävän kokeneena Esko Hankkio tietää, millainen merkitys työntekijöiden välisillä suhteilla on.

– Nuorena saarnamiehenä soitin huolissani kaiken kokeneelle Niilo Heimoselle ennen päiväkokousta ja kysyin, mitä seurakunnalle pitäisi sanoa silloin, jos ei ole mitään sanottavaa. Niilo kuunteli ja totesi leppoisaan tapaan: ”Älä nyt ainakaan sitä niille
kerro!”

Vanhemman työntekijän ymmärtävä läsnäolo laukaisi pelon. Vaikka neuvo itsessään ei ehkä ollut varsinainen neronleimaus, auttoi vanhemman ja kokeneemman levollisuus pahimman paniikin yli.

– Muistaakseni siitä kehkeytyi lopulta ihan hyvä tilaisuus.

Nykyään puhutaan paljon mentoroinnista, jonka kautta kokeneemmat voisivat tukea nuorempia.

– Pelkäänpä, että me olemme herätysliikkeessä menettäneet tällaiset isät ja sukupolvien väliset suhteet – ja sen myötä paljon sellaista, joka voisi olla tulevaisuuden voimavara.

Uskallus ihmisyyteen

– Joku sanoi, että viisas oppii toisten virheistä ja tyhmä omistaan. En tiedä, mihin joukkoon tämmöinen lukeutuu, jolla on ollut tekemistä siinä, että oppisi elämään kaikkine virheineen? Esko Hankkio miettii.

Hän ei puhu vihjaillen ”niistä” vahvoista tai ”meistä” herkemmistä. Ajan myötä mieli on oppinut ymmärtämään, että ihmiset ovat yksinkertaisesti erilaisia. Hän tunnustaa kuitenkin, että joskus sielu käpertyy kuullessaan liian valmiita neuvoja tai itsestään selviä nyrkkisääntöjä. Joskus ihmiset kiirehtivät omaa kipeyttään tunnistamatta neuvomaan niitä,
jotka uskaltavat näkyviksi keskeneräisyyksineen.

– Ehkä sitä on ollut liiankin avoin saarnatessaan. Toisaalta tytöt, Virve ja Marika, ovat sanoneet, että heidän isänsä on sama mies kotona ja saarnapöntössä. Mutta sellaisesta avoimuudesta saa maksaa oman hintansa.

Saarnamiehen mieli ei kuitenkaan ole kolhujen kovettama. Luottamus ihmisyyteen ja aitoon
uskoon on säilynyt. Ne tulevat vastaan joskus pieninä eleinä, jotka kaikessa arkisuudessaan ovat lopulta selkeitä rukousvastauksia.

– Yksi lyhyt tekstiviesti vuosien takaa tutulta mieheltä oli aikoinaan kuin tervehdys Jumalan
maailmasta. Kun se tuli juuri oikeaan hetkeen, niin se riitti sillä kertaa.

Lupa luovuttaa

Eläköidyttyään seurakuntatyön jättänyt Esko Hankkio ei kanna enää ylimääräisiä paineita hengellisestä työstä.

– Jotkut sanovat, ettei saarnamies jouda eläkkeelle. Omalla kohdallani olen pohtinut sitä, rakastanko enemmän Jumalaa vai hänen valtakuntansa työtä?

Laiturilla luontoa kuunteleva mies tuntuu olevan sinut itsensä ja Kutsujansa kanssa. Hän muistelee lämmöllä seurakuntia, joita on vuosien saatossa palvellut ja ihmisiä, joita on kohdannut. Jokainen seurakunta on antanut hänelle hyvin paljon.

– Olen mielestäni pyrkinyt aina kysymään Jumalan tahtoa eri siirroissa. Joskus olen myös pettynyt ja hämmentynyt, kun sisimpään selkeästi piirtynyt tie onkin yllättäen noussut pystyyn.

Vaikka osa asioista on jäänyt vastausta vaille, Esko Hankkio suostuu kysyjän osaan. Hänelle
Jumala tuntuu olevan Jumala silloinkin, kun tämä syystä tai toisesta vaikenee.

Mies näyttää suostuneen myös siihen, että aktiivisin seurakuntatyö on jäänyt taakse. Eläköidyttyäänkään hän ei koe olevansa elämän katsomossa, vaan yhä mukana elämässä.

– Toisten saarnoja kuunnellessa sisimmässä syttyy edelleen, kun sana alkaa elää! Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että eläkeläisenä pitäisi päästä pitkille kokousmatkoille.
Enemmänkin koen iloa siitä, että Jumala puhuu.

Vapaa elämään

Puruveden rantavesissä sorsaemo paimentaa vallatonta poikuettaan. Untuvikot oikovat siipiään, ja jo muutaman kuukauden kuluttua niidenkin on vuoro suunnata etelään. Palaavatko ne tälle lahdelle, vai löytävätkö tiensä muille vesille?

Ajatus palaa takaisin tähän hetkeen, omaan elämään.

– Toiset ehkä kokevat, että eläkkeellä olevan saarnamiehenkin pitäisi olla jollakin tavalla kysytty ja tarvittu. Tuon kaltaisen hiljaisuuden monet kokevat ahdistavana. Tuntuu kuin tällaisessa elämään tyytymisessä olisi sittenkin jokin vika.

Esko Hankkiolle työelämästä luopuminen ei ole jättänyt jälkeensä tyhjiötä. Päinvastoin näyttää, että elämän tärkeimmät asiat ovat entisestään selkiytyneet.

 Miehen katse löytää mökin terassille kahvia puuhaavaan Auliin. Herkkyys herahtaa silmäkulmaan, kun hän hakee sanoja sille, mikä on sanomattakin selvää.

– On vaan sydämessä jotenkin niin äärettömän suuri kiitollisuus elämästä – kaikesta.


Heimo Enbuska

Jaa
Jees-lehti projektilehdeksi
Jees-lehti projektilehdeksi
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!