Lauantai 19. lokakuuta.
Nimipäivää viettää Uljas, Viking
Julkaistu 1.3.2016 00:00

”En pettynyt ihmisiin vaan Jumalaan”

Sakari Hoisko ei käy minkään seurakunnan tilaisuuksissa, mutta hänen kolme lastaan saavat osallistua uskonnonopetukseen ja kirkolliseen toimintaan. %u2013 Jotta tästä elämästä voi jotain ymmärtää, täytyy ymmärtää uskontoakin. Kuva: Säde LoponenSoundi-lehti kirjoitti 1990-luvun lopulla uskovaisista, jotka häiritsivät Provinssirockin pääesiintyjä Ozzy Osbournen keikkaa. Nämä yrittivät tunkeutua Osbournen hotellihuoneeseen ja vielä lentokentälläkin huutelivat aidan takaa megafoniin.

Kun aktiolaiset kokoontuivat seurakuntaan, yksi heistä nousi lavalle kertomaan, kuinka Jumala oli pysäyttänyt keikkabussin. Aktiossa mukana ollutta Sakari Hoiskoa väite ihmetytti.

– Kaveri oli hypännyt kaksimetrisen ristin kanssa bussin eteen. Totta kai kuski silloin pysäytti auton.

Hoiskon ystävä ehdotti aktion johtajille, että porukka osoittaisi festivaalivieraille lähimmäisenrakkautta jakamalla ruokaa ja lämmintä juomaa. Ehdotus kuitenkin torjuttiin; demonien sitominen oli tärkeämpää.

– Aktion tapahtumat saivat minut ensimmäistä kertaa miettimään, mitä kaikkea nimitetään Jumalan toiminnaksi.

Ei sittenkään parantumista

Hoisko syntyi kolmannen polven helluntailaiseksi. Suvun historiaan kuului evakkomatkoja, mielenterveysongelmia ja alkoholismia, ja usko oli tarjonnut monille huojennusta elämän raskauteen.

Perhe asui rautatieaseman lähellä. Kun junat kolistelivat kiskoilla, alle kouluikäinen Sakari meni peiton alle piiloon, sillä hän pelkäsi Harmageddonia.

Muuten lapsuuden usko oli ristiriidatonta. Poika seurasi vanhempiensa polkua: kävi kasteella, täyttyi Pyhällä Hengellä ja puhui kielillä. Nuorukaisena hän osallistui teetupatoimintaan ja aktioihin eri puolilla Suomea.

Provinssirock-aktiosta tuli käänteentekevä kokemus, sillä siitä alkoivat epäilykset. Kuka Jumala on, jos ei se tyyppi, joka pysäyttää bussin?

– Seurakunnassa opetettiin Jumalan lupauksista, joista yksi oli se, että hän pitää Sanastaan ja omistaan huolta. Tästä seurasi kysymys, miksi Jumala sallii seurakuntansa toimivan väärin.

Kun opiskelupaikkakunnalla vieraili ulkomaalainen saarnaaja, tilaisuuksissa parani sairaita. Hoisko oli yksi heistä. Hän ehti jo todistaa seurakunnassa lapsuuden polvivamman katoamisesta, kun säryt palasivat.

– Oli aika iso homma myöntää itselle, että Jumala ei parantanutkaan. Tai ehkä kyseessä oli ollut oma fiilis, mutta Jumalana sitä oli opetettu pitämään.

Työharjoittelu Tansaniassa vahvisti epäilyksiä; parantumisihmeet eivät olleet Afrikassakaan niin tavallisia kuin ulkomaalaiset puhujavieraat olivat antaneet ymmärtää. Kun ajatukset olivat lähteneet rullaamaan, ratkaisukristillisyyden Jumala ei enää näyttänyt mahdolliselta. Hoiskosta tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Ahdistus oli niin kova, että itsemurhakin kävi mielessä.

Hän päätyi puhumaan luterilaiselle papille, vaikka oli kasvanut kyseenalaistamaan valtakirkon uskon. Pappi kuitenkin kuunteli tuputtamatta tai tuomitsematta, ja Hoiskon olo helpottui.

Toiseen kirkkokuntaan

Hoisko ryhtyi tutkimaan luterilaista oppia ja totesi sen vapauttavaksi. Ihmiseltä ei vaadittu muuta ratkaisua kuin se, että hän jossain vaiheessa  uskoo kasteen taustalla olevan idean.

– Alkoi mielenkiintoinen matka puhdasoppisesta helluntailaisesta puhdasoppiseksi luterilaiseksi – mielestäni viidesläisyyskin vääristi kasteen armoa.

Hoisko tapasi tulevan vaimonsa luterilaisessa nuortentoiminnassa. Järjestettiin suvun ensimmäiset tanssihäät, joihin osa vieraista jätti tulematta. Seuraavia kriisin paikkoja olivat lasten ristiäiset.

– Tämä näkyy yhä määrätynlaisina kommentteina vieraskirjassamme. Osasin suodattaa ne, sillä ymmärsin helluntailaisuuden luonteen  rotestiliikkeenä, mutta vaimoni oli vaikea ymmärtää, miksi häntä pidettiin ulkopuolisena.

Hoiskon välit yläkertaan eivät kuitenkaan olleet selvät. Viimeinen niitti oli äidin kuolema.

Äiti sairastui syöpään, josta vain 10 prosenttia selviytyy, mutta hän luotti siihen, että Jumala parantaa.

– Minä ja lääkärisisareni pyysimme äitiä antamaan hoitohenkilökunnalle työskentelyrauhan ja kiitosta, mutta hänen vauhtinsa vain kiihtyi. Vielä saattohoidossa hän kiersi osastolla kertomassa Jeesuksesta. Minusta näytti siltä, että hän yritti vakuutella lähinnä itseään.

Asiaa pahensivat ihmiset, jotka välittivät perheelle parantumisprofetioita.

– Siinä vaiheessa en enää ottanut niitä vakavasti, mutta tilanteen hyväksikäyttö tuntui pahalta.

Uskon menettäminen ei ollut päätös vaan vähittäinen ajautuminen. Kun Hoisko alkoi puhua siitä avoimesti, osalla ystävistä oli vaikeuksia suhtautua asiaan. Hänkään ei mielellään vietä aikaa niiden kanssa, jotka tuomitsevat hänet.

Mustavalkoisuus tökkii

Uskonyhteisöstään irtautuneiden vertaistukiryhmissä Hoisko on huomannut, että tietyt asiat yhdistävät lähteneitä: saavuttamaton Jumala, tyhjät lupaukset, liialliset vaatimukset.

Hoiskon taustassa on helppo nähdä sarja inhimillisiä virheitä, joita hän itsekin pitää hyvää tarkoittavien ihmisten taitamattomuutena.

– Moni syyttää katkeruudesta ja sanoo, että miksi katsot ihmiseen. Ymmärrän kyllä vapaan tahdon dilemman, mutta kyse on paljon enemmästä kuin pettymyksestä ihmisiin. Olen pettynyt Jumalaan.

Kristinuskossa on seikkoja, joita Hoiskon on vaikea sulattaa: Raamatun monitulkintaisuus on tehnyt kristikunnasta hajanaisen, ja helluntailiikkeessä kahden seurakunnan oven päällä voi olla samanniminen kyltti mutta sisällä opetus aivan erilaista. Toisaalta herätyskristillisyyteen liittyy tasapäistämistä. Vaikein pala on uskon mustavalkoisuus, tiukka jako pelastuneisiin ja kadotettuihin.

– Uskon ja toivon, että näissä asioissa on tapahtunut kehitystä lapsuusaikojeni jälkeen. Hoisko suostui kertomaan tarinansa, jotta virheistä voitaisiin oppia.

– Tarkoitukseni ei ole loukata tai levittää epäuskoa. En toivo kenellekään samaa, mitä olen itse kokenut. On rankkaa rakentaa koko maailmankatsomuksensa uudestaan.

Jos hän jotain seurakunnasta kaipaa, niin vahvaa yhteisöllisyyttä. Sitä on tosin löytynyt myös työpaikalta ja ystävien keskuudesta.

Hoisko määrittelee olevansa jotain ateistin ja agnostikon väliltä. Kirkkoon hän haluaa silti edelleen kuulua. Syynä siihen on pappi, joka piti hänen kädestään kiinni vaikeimpina hetkinä.

– Seison nyt omilla jaloillani, mutta ei tämä välttämättä ole lopullinen tila. Olen sanonut Jumalalle, jos sellaista on, että hän voi halutessaan todistaa itsestään minulle niin, etten enää voi olla uskomatta. Siihen asti elän elämääni ja nautin sen ainutlaatuisuudesta.


Säde Loponen

Jaa
Nuorison into ja osaaminen sytyttävät ja hoitavat
Kutsumus vaatii sitoutumista
Kiire syö resursseja perheiltä
”Jokaisella on vastuu yhteyden rakentamisessa”
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!