Maanantai 18. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Kaino
Julkaistu 4.8.2016 07:00

Antakaa takaisin vapaaehtoisen antamisen ilo!

Tultuani uskoon kauan sitten tieni johdattui Lahden helluntaiseurakuntaan. Ehdin olla siellä
vain muutaman kesäkuukauden, kunnes työpaikan perässä muutin taas muualle. Mutta Lahdessa ehdin imaista itseeni rautaisannoksen ja eloonjäämispakkauksen hengellistä hyvää. Myöhemmin osoittautui, että sen olikin riitettävä matkalleni pitkäksi aikaa. Kymmenysten antaminen oli eräs itsestään selvä asia, eikä siinä ollut edes mitään miettimistä.

Muuton jälkeen uudella paikkakunnalla tuli sitten elämässäni erittäin tiukka aika, jolloin
jouduimme keräämään ruokaa muun muassa nokkospehkoista. Minua jopa itketti, kun kaurapuuroonkin meni niin kauhean paljon hiutaleita. En voinut antaa enää mitään pois, kun kotona oli pieni taapero-tyttönenkin huolehdittavana. Käyttörahaa jäi kuukaudessa enää niin olemattoman vähän, ettei ollut väliä, vaikka siitä olemattomasta olisi vielä antanut kymmenyksetkin pois. Tuohon aikaan jotkut uskovat keräsivät jo keskuudestaan meille aineellista apua.

Mutta niistä olemattomista kymmenyksistä tuli käännekohta: vähitellen tilanteeseemme tarjottiin ulkopuolelta monenlaisia ratkaisuja, ja pääsimme taas normaaliin talouteen, josta emme osanneet edes haaveilla. Työtilaisuuksia kirjaimellisesti tarjottiin. Työelämässä minulle aukeni ura, jolla pääsin etenemään. Antamisesta tuli taas iloni, ja se tuotti minulle
suurta tyydytystä.

Häpeäkseni kuitenkin kerron, että vuosien kuluttua esimiesasemassa saamani palkka oli jo
niin suuri, että kauhistelin täysien kymmenysten määrää siitä. Silloin jonkin aikaa nuukailin antamisessa, ja olin tuolloin jonkin aikaa myös ilman seurakuntayhteyttä.

Eläkeikäisenä tuli sitten jälleen muutto uudelle paikkakunnalle, josta löytyi ihana seurakunta ja yhteys. Muutaman ihanan vuoden – ja antamisen ilon – jälkeen alkoi kuitenkin puhaltaa uusia tuulia. ”Opetus” antamisesta kiteytyi kolehtia edeltäviin palopuheisiin, kannustamiseen, velvoittamiseen ja ”piiskaamiseen”. Nuoresta, innokkaasta palopuhujasta tyyli on levinnyt jo varttuneempaankin seurakunnan johtoon.

Tämän nähtyäni halusin mennä juttelemaan ja pyytämään, että jätettäisiin minullekin jotakin – eli antamisen ilo. Mutta en kuitenkaan mennyt. Käytännössä joitakin kertoja varaamani kolehtiraha on jäänyt minulla laukkuun. Olen säästänyt sen seuraavaan kertaan, jolloin kokisin saavani antaa rahan taas vapaaehtoisesti.

En voi antaa vapaaehtoista uhria toisen käskemänä ja vaatimana. Kuka muukaan voi? Tämä
toimintamalli on kovaa vauhtia pilaamassa minulta koko uhraamisen kotiseurakunnassani. Annan mahdollisuuksien mukaan kymmenysten ulkopuolella tiettyihin muihin kohteisiin, mutta pidän vääränä vähentää antamista omaan kotiseurakuntaan.

Jos on tarpeen opettaa antamisen siunauksesta, se pitää tehdä erillään kolehdin keruusta. Varmaan opetus onkin tarpeen ainakin nuoremmille ja uusille seurakuntalaisille. Vanhemmille uskoville asia on kai itsestään selvä. Ja ellei ole, niin en tiedä, millä se selvenee.


Leena Mattila


Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!