Tiistai 22. tammikuuta.
Nimipäivää viettää Visa
Julkaistu 14.7.2017 14:10

Vanhemmuuden heikkeneminen näivettää seurakuntia

Kolme vuotta seurakunnanistuttajana on ollut raskasta mutta ihanaa aikaa. Suurin ilon aihe Jokelan Stationilla ovat olleet uskoon tulleet ihmiset.

 

Seurakunnan hyvinvoinnissa ja kasvussa keskeisenä tekijänä on se, että joukosta löytyy hengellisiä vanhempia. Lukijakin muistaa varmasti omalta uskontaipaleeltaan niitä tärkeitä isiä ja äitejä, joilla on ollut kyky ottaa nuorempi uskova lähelleen.

 

Halauksia ja hymyjä on riittänyt, oman kodin ovet ovat olleet auki, puhelimeen on vastattu öisinkin. Hengellinen vanhempi on usein omalla esimerkillään osoittanut, miten tärkeitä ovat sellaiset asiat kuin seurakunta, Raamattu, rukous ja lähetystyö. Hengelliset vanhemmat tunnistaa jälkeenpäin siitä, että voi todeta, ettei oma usko olisi sitä mitä se on ilman näitä suuria, joskin edesottamuksiltaan usein vaatimattomiakin henkilöitä.

 

Kolmen vuoden jälkeen uskaltaa jo kokemuksella sanoa, ettei hengellistä vanhemmuutta voi kompensoida oikein millään. Seurakunnan ajanmukainen ulkoasu, menevä musiikki,  johdonmukainen opetussuunnitelma, kahvitarjoilut ja yleispositiivinen meininki ovat kaikki tavoiteltavia asioita, mutta ihmissuhteita ja etenkään vanhemmuussuhteita ne eivät korvaa. Jotta seurakunta tuntuisi kodilta, siellä on oltava isiä ja äitejä paikalla.

 

Hengellinen vanhemmuus kohtaa ajassamme seuraavia haasteita:

 

1) Johtajuuspuheen yliote. Vanhemmuus on eri asia kuin johtajuus, joka sekin on aivan keskeinen tekijä hyvinvoivassa seurakunnassa. Ajassamme ei vain ole hirveän muodikasta puhua vanhemmuudesta. Se koetaan helposti vanhanaikaisena ja kenties liian intiiminä käsitteenä – aivan suotta.

 

2) Yksilökeskeisyys. Jos ihminen käyttää paljon kapasiteettia vain oman hyvinvointinsa pohdiskeluun, muiden tarpeet eivät välttämättä nouse koskaan mieleen. Tunnistamaton itsekkyys estää potentiaalisia hengellisiä vanhempia kasvamasta kasvattajarooliin.

 

3) Yhä vanhemmat kaipaavat hengellistä vanhemmuutta. Kyse ei ole enää nuorten tai hiljattain uskoon tulleiden tarpeesta. Elämme sirpaloituneessa ajassa, jossa juurtuminen ja asettuminen on yhä haastavampaa. Hengellinen kodittomuus yleistyy kaiken aikaa. Käsissämme on tavallaan kaksi toisiaan kiihdyttävää ongelmaa: hengellistä vanhemmuutta kaipaa yhä useampi – samalla kun isiä ja äitejä on koko ajan vähemmän.

 

Vanhemmuus on kutsumuksen asia. Oma rooli tulee tiedostaa. Vanhemmuus ei ole välttämättä erityisen raskasta, mutta kuten tavallisen perhevanhemman, myös hengellisen vanhemman on asetettava lapsen tarpeet omiensa edelle. Lapsi tarvitsee myös kokemuksen ehdottomasta rakkaudesta, joka ei mene katkolle mokien ja kompasteluiden hetkellä.

 

Vanhemman unelmana tulee olla, että lapsi saisi kasvaa suuremmaksi kuin hän itse. Tämä edellyttää syvää pyyteettömyyttä ja itselleen kuolemista, myös silloin, kun suunnitellaan, miltä seurakunta näyttää ja kuulostaa. Intohimoisena tavoitteena tulee olla, että jonain päivänä tämän päivän hengellinen lapsi astuu itse hengelliseen vanhemmuuteen.

 

 

Anssi Tiittanen

 

Kirjoittaja on 37-vuotias RV:n toimituspäällikkö ja vanhemmuuteen kasvava seurakunnanistuttaja.



Jaa
”Ruotsissa tarvitaan suomalaisia lähetyssaarnaajia”
Estradilla uskoa puolustamassa
Inarin laululintu
Muutoksen keskellä johdatus konkretisoitui
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!