Sunnuntai 20. lokakuuta.
Nimipäivää viettää Kauno, Kaspperi, Kasper, Jesper
Julkaistu 23.9.2019 10:54

Olen ollut tuuliajolla

Kolumniin kannattaa valita napakka, kysymyksiä herättävä otsikko. Todennäköisesti sinäkin, rakas lukija, luet tätä tekstiä pitkälti siksi, että otsikon tunnustus nostattaa mielenkiintoa.

 

Täytän lokakuussa 40 vuotta. Lakkaan siis viimein olemasta nuori, myös paperilla. Nelikymppistymisen kunniaksi olen tehnyt pieniä harmittomia kokeiluja ja päähänpistomaisia tempauksia, joissa rikon jotenkin vakiintunutta elämänkaavaa.

 

Kokeilin kesällä mökillä, miltä tuntuu olla tuuliajolla.

 

Lähdin soutamaan kotilaiturista. Navakka tuuli suhisi ensin rantakoivuissa ja muuttui selällä laineiden kohinaksi. Päästyäni mahdollisimman keskelle järveä nostin airot ylös. 

 

Mukana kokeilussa oli tietysti myös ripaus huumoria: seurakuntapiireissä koko elämänsä viettänyt on taatusti kuullut kosolti todistuspuheenvuoroja, joissa maailman riennoista takaisin seura­kuntaan raahautuneet tuhlaajapojat kertovat olleensa tuuliajolla. Nyt olisi Anssin vuoro kokeilla, miltä tuuliajo tuntuu.

 

Seuraava tunti toikin tullessaan nipun havaintoja.

 

1) Rauha. Aivan aluksi tuuliajolla oleminen tuntui epä­miellyttävältä. Kontrollin tunteen katoaminen veneen alkaessa liikkua omin nokkinensa ei ollut helppo pala. Kohta kuitenkin mielen valtasi kummallinen rauha. Suljin silmät, aloin kuunnella tuulta ja laineita. Tuli sellainen olo, että en olisi missään nyt mieluummin kuin juuri tässä – tuuliajolla.

 

2) Veneen käytös. Vene on kaltaiseni nelikymppinen lasikuitu­vene. Kun soutaja lopetti veneen ohjailun, sen käytös oli hyvin vähäeleistä. Tämä ei vastannut ennakointiani: ajattelin, että tuuliajolla vene alkaa heti keikkua ja heittelehtiä raivokkaasti. Ei alkanut.

 

Päinvastoin vene kulki eteenpäin rauhallisesti, tuulen ja veden liikeitä luonnollisesti mukaillen. Aivan kuin se olisi odotellut koko elämänsä hetkeä, jolloin se viimein pääsisi liikkumaan vapaasti.

 

3) Tuuliajolta rantaan. Kiinnostavin kysymys tuuliajolle lähtiessäni oli tietysti se, mihin lopulta päätyisin. Kun avasin silmäni rannan hiljalleen lähestyessä, olin hämmentynyt. 

 

Tuntui selviöltä, että vene olisi päätynyt kivikkoon tai ranta­kaislikkoon, joka kehystää järveä kaikkialta.

 

Veneen keula lähestyi kuitenkin vastustamattomasti erään toisen mökin laituria. En yrittänyt edelleenkään ohjata venettä, ja niin vain ihmetyksekseni kävi, että kohta veneen kokka kopsahti laituriin. Arvioin, että mahdollisuudet päätymiseen tuuliajolta suoraan jonkin laiturin nokkaan on yksi tuhannesta, ellei vielä epätodennäköisempää.

 

Asukkaita ei näkynyt missään, enkä joutunut selittelemään heille tuuliajokokeiluani.

 

Soutaessani pian kohti kotirantaa iltapäivän kokemukset tuntuivat huokuvan vertauskuvallisuutta.

 

Vaikeinta on aina päästää irti. Rankinta tuuliajossa on kontrollin menettäminen. Vene kuitenkin käyttäytyy rauhallisesti, koska se on luotu elämään aaltojen kanssa. Sillä on kaikki valmiudet pysyä vakaana ja pystyssä.

 

Tuuliajo ei johda välttämättä karille tai kaislikkoon vaan uuteen laituriin, josta avautuvat uudet mahdollisuudet.

 

Tärkeintä on, että laiturilla vastassa on rakastava hahmo. Kenties Hän, jota tuuliajolle asettuessa paettiin.

 

 

Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimituspäällikkö. Mahdolliset merkkipäivämuistamiset voi osoittaa Hyvä Sanoma ry:n koulutyölle.



Jaa
Nuorison into ja osaaminen sytyttävät ja hoitavat
Kutsumus vaatii sitoutumista
Kiire syö resursseja perheiltä
”Jokaisella on vastuu yhteyden rakentamisessa”
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!