Maanantai 20. toukokuuta.
Nimipäivää viettää Lilja, Karoliina, Lilli, Karolina, Lilli, Lilian
Julkaistu 14.10.2015 15:17

Matka vanhuuteen– vain lohdutonko?

Nuoruudenkaveri kertoi isänsä siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Haikea viesti siirsi minut muistoissa nuoruuteni kotiseurakuntaan. Siellä ystäväni isä oli vanhimmiston kantavia voimia, aina paikalla, päättämässä seurakunnan tärkeistä ratkaisuista.

Moni 1920–30-luvuilla syntynyt veteraani on jo jättänyt maallisen vaelluksensa. Nuoret muuttuvat keski-ikäisiksi, keski-ikäiset eläkeläisiksi, eläkeläiset vanhuksiksi. Suurten ikäluokkien ensimmäiset airuet, syksyllä 1945 syntyneet, viettävät juuri 70-vuotissynttäreitään.

Järki käsittää omien ikävuosien karttumisen, tunne ei. Vanhuus on lähempänä kuin nuoruus. Tämä on yli viisikymppiselle ärsyttävä fakta. Parikymppisyydestä on matkaa kolme vuosikymmentä. 30 vuotta tästä eteenpäin – yli kahdeksankymmenen mennään.

Huokaus. Lyhyt on ihmisen kukoistuksen aika.

Tässä iässä ei huomaa sitä, miten vahvasti on vielä elämässä kiinni. On kiirettä, on tekemistä enemmän kuin aikaa sen kaiken aloittamiseen. Ennen ehti enemmän, nyt aika ei tunnu riittävän. On monille vielä tarpeellinen. On työt, ystävät, harrastukset, lapset tai muu lähipiiri, omat vanhemmat ja/tai puolison vanhemmat. On ystäviä, on seurakunnasta nuorena löytynyt tyttöporukka, on rukouspiiri, on kesäiset tapaamiset ja iloiset jälleennäkemiset ulkomailla asuvien kanssa.

Kun katson kolmenkymmenen vuoden päähän, näen toisenlaisen maiseman. Olisin taas hautaamassa yhden ystävistäni, vaikka edellisistä muistojuhlista on vasta hetki. Vanhemmat ovat nukkuneet pois, omat sisarukset – no, sitä en halua edes ajatella.

Mutta jos pakotan itseni jatkamaan ajatusleikkiä, kuuluu maisemaan myös leskeys. Vierellä ei enää ole aviomiestä, todennäköisen elinajanodotuksen mukaan. Piiri ympärillä on harvennut, ja meidän jäljellejääneiden riesana on liuta vaivoja: muistissa, näössä, kuulossa, liikkumisessa, pidätyskyvyssä, potenssissa. On syöpää, kaihia, dementiaa, osteoporoosia, nivelrikkoa, kuulolaitetta ja rollaattoria, vanhuuden masennusta.

Mikä vanhenemisessa on riipaisevinta? Väistämätön rappeutuminenko? Tarpeettomaksi muuttuminen? Se, ettei väsymyksen ja vanhuuden tunne korjaannu pitkillä yöunilla? Yksinäisyys? Kokemus siitä, että aiemmin oli toisten taakkojen jakaja, nyt tulossa itse taakaksi?

Mutta on myös toisenlainen maisema. Vanhuus, jossa on merkitystä, ihmisiä, yhteisöllisyyttä. Sekä iankaikkisuustoivo – ihana mahdollisuus siirtyä tästä ajasta iäisyyteen täysin palvelleena.

Tässä toisenlaisessa maisemassa tullessani seurakunnan senioritilaisuudesta olisin niin täynnä iloa, että vielä kahvilassakin hyräilisin laulettuja lauluja ja kutsuisin naapuripöydän vanhusta mukaan. Tämä tuntematon ikätoveri vastaisi: ”Taidanpa tullakin, sillä jos sieltä saa tuollaisen ilon, sinne minä haluan mukaan.”*)

Ehkä matkan vanhuuteen ei sittenkään tarvitse olla lohduton, maisematon.

*) Kirjoittaja koki kertomansa ollessaan lähipiiriin kuuluvan ikäihmisen kanssa kahvilassa ja ostoksilla.


Kristiina Kunnas

Kirjoittaja on Kristillisdemokraattien KD-lehden päätoimittaja.

Jaa
Bunko Ookitan pitkä hautajaismatka
Seurakuntien yhteistyö diakoniassa voisi olla toimiva ratkaisu
”Sinä osaat itkeä hyvin”
Lähetyskentällä Hollywoodissa
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!