Tiistai 24. marraskuuta.
Nimipäivää viettää Lempi, Lemmikki, Sivi, Siv
Julkaistu 20.8.2020 13:55

Jaahas, se oli sitten siinä 

Maailma on nykyään täynnä ratkaisemattomia, isoja asioita. Taidan silti paneutua pienen ihmisen asioihin, sillä olemmehan me pienetkin olemassa. Tarkemmin ajateltuna; me vasta olemassa olemmekin! Me olemme ihmisten enemmistö. 

 

Minun pieni elämäni koki vastikään suuren mullistuksen. Kuluvan kuun alussa tililleni näet kopsahti ensimmäinen eläke! Tuntui erikoiselta ajatella, että elämäntyö on sitten tehty. Sellaisesta yli 36 vuotta saman seurakunnan pastorina kyllä käy. Vaikka vielä muutakin tekisi, niin ei enää elämäntyötä. Se on viety päätökseen. 

 

Ajatus työni päätökseen viemisestä oli minulle tosi tärkeä. Että en vain ”lopeta”, vaan saatan sen päätökseen. Enhän saarnaa pitäessänikään vain lakkaa puhumasta, vaan vien sen päätökseen. Aloitetut asiat on tarkoitus saattaa loppuun. Se tuottaa eheyden tunteen. 

 

Reilut 36 vuotta sitten minut johdettiin elämäntyöhöni, ja myöhemmin siitä pois. Pari vuotta sitten tunsin Jumalan Hengen puhuvan sydämelleni Raamatun säkeen kautta, että työni jatkuu vielä ”kaksi täyttä vuotta”. Luotin siihen, että ne olivat Jumalan antamat kaksi vuotta. Se lohdutti minua aikana, joka oli ehkä työurani raskain. Eväät eivät oikein enää riittäneet muuttuneen ajan vaatimuksissa. 

 

Ajoitus oli kuitenkin työn päätökseen viemiseksi täydellinen. Samalla se meni yksiin tulevan pastorin opiskelujen ja muiden aikataulujen kanssa. Ehdin vielä ennen viimeistä lomaani ja eläkettäni perehdyttää hänet työhönsä. Tästä kaikesta jäi sisäisesti ehyt olo! 

 

Aiottu eläköitymisjuhla kuitenkin jäi. Koronarajoitukset eivät sitä sallineet. Eläkkeelle jääminen olisi toki rituaalinsa tarvinnut, mutta sen peruuntuminen lienee yksi pienimmistä koronan aiheuttamista vahingoista – ja voihan ne kahvit myöhemminkin juoda, vaikkei se enää samalta tunnukaan. 

 

Pitkä matka on kuljettu tammikuusta 1972, jolloin Hannu Vaurula saarnasi evankeliumin siemenen sydämeeni ensimmäisessä hengellisessä kokouksessani. Sen jälkeen uskoontuloni oli vain ajan kysymys. Sitten alkoikin kutsu hengelliseen työhön jo poltella sydäntä, ja kutsumuksesta tuli elämäntyö. 

 

Tätä miettiessäni tunnen olevani etuoikeutettu. Olen saanut tehdä sitä, mitä olen mieluiten maailmassa halunnut. Vieläpä kokoaikaisesti. Päällimmäisenä on kiitollisuus, mutta myönnän olevani myös helpottunut. Vaikka olin kutsumustehtävässä, oli kutsu ajoittain raskas. 

 

On vaikea asettaa Jumalan lahjoja paremmuusjärjestykseen, mutta minulle on tärkeä luomiskertomuksen sana: ”Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva.” Kuultuani ensimmäisen kerran Johanna Kurkelan herkästi laulaman Sun särkyä anna mä en minulle avautui suuri salaisuus: on tilanteita, joissa naisen hentoinen herkkyys kantaa sisällään paljon väkevämmän voiman kuin miehinen tahto. Joskus ”heikompi astia” kestää uskomattoman paljon. 

 

Ilman tätä Jumalan antamaa apua en olisi tämän päivän seurakuntatyöstä selvinnyt. 

 

 

Tapio Lohikko 

Kirjoittaja on Tampereen baptistiseurakunnan ex-pastori. 



Jaa
Kun toivoa ei enää ole - "Jumala pitää minusta enemmän kiinni kuin minä hänestä"
Jumalan äänen kuulemista oppimassa 
"Haluamme heidän tietävän, että he eivät ole yksin" – Uskoon tulleet muslimit tarvitsevat rukousta
Jounin, 34, isätarina – Kun ajatus lapsesta nostattaa enemmän ahdistusta kuin intoa
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!