Maanantai 21. tammikuuta.
Nimipäivää viettää Aune, Oona
Julkaistu 9.9.2015 16:09

Isoisän kirves

Theseuksen paradoksina tunnettu filosofinen pulma kuvailee tilannetta, jossa laiva lähtee satamasta ja kaikki sen osat vaihdetaan matkan aikana. Kysymys kuuluu, onko laiva enää sama laiva kotiin palatessaan?

Ja jos vanhat osat on otettu talteen ja niistä kootaan myöhemmin uusi laiva, tuleeko siitä itse asiassa uudelleen vanha laiva, joka voi vaatia nyt jo uudella laivalla olevan nimen itselleen?

Arkisemmin paradoksi kuvailee mökin halkopölkyllä nököttävää isoisän kirvestä. Kirveen terä ja varsi on vuosien saatossa vaihdettu monta kertaa, vielä vaarin kuolemankin jälkeen. Silti kaikki puhuvat yhä isoisän kirveestä.

Mitä jos seurakunnan kaikki osat vaihdettaisiin – tulisiko seurakunnasta silloin eri seurakunta kuin ennen?

Kuvitellaan tilanne, jossa seurakunta (vaikkapa lukijan oma) saisi viiden miljoonan euron testamentin. Vanha rukoushuone taajaman laidalla voitaisiin muuttaa salibandyhalliksi tai sisäseikkailupuistoksi. Uusi kirkko kohoaisi kohta komeana keskustassa. Aulassa toimisi kahvila. Tuore maali tuoksuisi ja pehmustetut penkit tuntuisivat uudenkarheilta. Olisi valot, skriinit ja langattomat mikit. Olisiko seurakunta nyt jokin muu seurakunta kuin ennen?

Ensireaktiona lukijalla on varmaankin hymähdys: ei tietenkään olisi. Seurakuntahan on joukko ihmisiä. Eivät uudet puitteet tee seurakunnasta uutta.

Dilemma jää silti helposti kaivelemaan. Jos seurakunta todella saisi uuden struktuurin ympärilleen ja modernit härvelit käyttöönsä, eikö ainakin jotain muuttuisi? Peleillä ja pensseleillä on taipumus muuttaa ihmisiä.

Ainakaan ei varmaan enää puhuttaisi isoisän seurakunnasta. Vai puhuttaisiinko sittenkin? Ennenkin on siirrytty vanhasta Elimistä uuteen, eikä koko kehyksen muuttumista ole silti pidetty niin suurena muutoksena, etteikö isoisän perintö eläisi yhä ainakin seurakunnan nimessä – ja sitä kautta myös identiteetissä.

Ehkä isoisän kirvestä tulisi lähestyä toisesta näkökulmasta. Pitäisi pohtia sitä, mikä vartensa ja teränsä jo usein vaihtaneessa työvälineessä on olennaista ja muuttumatonta. Ehkä kirveen sijasta tulisi suunnata katse halkopinoon.

Ainakin ennallaan on se, että vaari joutui tekemään vanhalla kirveellä suunnilleen saman verran työtä kuin halonhakkaaja nykyään. Moderneihin menetelmiin ja puitteisiin – jotka tuntuvat olevan läsnä lähes kaikissa seurakuntakentän keskusteluissa – liittyy olennaisesti vaivattomuuden harha. Helposti tulee kuviteltua, että jos yhteisöjen puitteet, toiminnot ja johtajuus olisivat moderneja, asiat alkaisivat tapahtua kuin itsestään.

Kasvun edellytyksenä on kaikissa yhteisöissä omistautuminen, sitoutuminen ja periksiantamattomuus – uudistumiskykyä unohtamatta. Uudetkin työvälineet ovat silti lopulta vain työvälineitä.

Halkopino ei syntynyt isoisän aikana itsestään, eikä synny nytkään.


Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimituspäällikkö ja seurakunnanistuttaja Jokelasta.

Jaa
”Ruotsissa tarvitaan suomalaisia lähetyssaarnaajia”
Estradilla uskoa puolustamassa
Inarin laululintu
Muutoksen keskellä johdatus konkretisoitui
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!