Keskiviikko 16. tammikuuta.
Nimipäivää viettää Ilmari, Ilmo
Julkaistu 27.3.2017 12:34

Ehtoolliskäynnillä

He eivät koskaan ole nousseet otsikoihin, eivätkä parrasvaloihin. Eivätkä he ole sinne pyrkineet. Häistä, jotka pidettiin joskus kuusikymmentä vuotta sitten, ei kohuttu sosiaalisessa eikä muussakaan mediassa. Tosin Facebookin peukutuksista olisi ollut kovin vähän apua niissä olosuhteissa, joissa he yhteistä elämäänsä alkoivat rakentaa.

– Muistatkos sinä, kuinka kauan me olemme yhdessä olleet, kysyy toinen.

– No, enhän minä…, vastaa toinen ujosti naurahtaen.

Epävarmuus ja muistamattomuus piiloutuvat hymyn taakse. Todellisuudessa muistisairaus on armoa antamatta pyyhkinyt mielestä vuodet ja vuosikymmenet. Mutta toinen kyllä muistaa.

– Siitä alkaa olla kohta kuusikymmentä vuotta!

Tuo muistamaton painaa katseensa lattiaan ja hymyilee epäuskoisena. On kuitenkin niin tottunut toisen leikinlaskuun, ettei nytkään pane pahakseen, vaikka itse on muistavinaan aivan toisin.

– Älähän nyt! Nuoriahan me vielä, niin nuoria…

Toinen tarttuu kaulasta. Vetää lähelle. Näyttää unohtuvan itsekin hetkeksi ajatuksissaan jonnekin menneille vuosille.

– Niinhän me oltiin. Nuoria. Sinä ja minä.

Muistot kimaltavat kostuneessa silmäkulmassa.

Vieras katselee heitä monin miettein. Ihmisiä, jotka edelleen rakastavat. Kotia, jonka he yhdessä aikoinaan rakensivat. Liittoa, joka kestää tämänkin, että suhde on viime vuosina kaavoittunut omaishoitajuuden tarkkaan kaavoittamiksi rutiineiksi.

Seurakuntaan pääsee irrottautumaan kerran kuukaudessa kotiseurakunnan jumalanpalvelukseen. Sillä viikolla, kun toinen on laitoksessa intervallijaksolla. Seurakunta on tuttu, sillä sille he molemmat antoivat aikoinaan elämästään suuren osan – kaiken liikenevän vapaa-ajan. Nyt toiminnasta vastaavat uudet ihmiset, uudet nimet. Kirkon eteisessä on kuitenkin mukava tavata vielä joku tuttu. Joku, joka muistaa.

– Jos sen kuukausiohjelman kuitenkin saisi tänne kotiin. Tietäisi edes rukoilla ihmisten puolesta, vaikkei muuhun pysty ja vaikkei itse pääsisikään mukaan.

Äänessä ei ole pettymystä eikä katkeruutta, kun hän esittää vieraalle pienen pyyntönsä. Tuvassa on levollinen kiireettömyyden tuntu. Talkoot on heidän osaltaan tehty. Nyt on toisten vuoro.

– Hän on aina ollut niin tavattoman hyvä ihminen.

Puolison toteamus havahduttaa vieraan. Ja tuo ”tavattoman hyvä” hymyilee tyypilliseen tapaansa hieman hämillään.

Tuttu laulu löytyy kuitenkin sen enempää etsimättä, sillä laulun sanoma on vuosikymmenet sitten juurtunut syvälle sieluun. Syvemmälle kuin muistisairauskaan ulottuu.

– Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta…

Harmaat päät kumartuvat yhdessä ehtoollishetkeen. Vieras jakaa leivän ja viinin.

– Muistathan sinä tämän? kysyy toinen tukien toisen vapisevaa kättä.

– Kyllä minä muistan. Kyllä minä tämän…

– Ja Jeesuksen? toinen varmistaa.

– Ja Jeesuksen, toinen vastaa.

Kiitollisuus purkautuu rukoukseksi hiljaisena kuiskauksena. Käsi kädessä, rinnakkain, niin kuin vuosia sitten, kun elämä oli nuori ja usko kokematon. Nyt, vuosikymmenten jälkeen paljon kokeneempina ja paljon koetellumpina, he kuiskaavat kiitoksensa Kristukselle, Vapahtajalleen.

Rakkauteen juurtuneina. Jumalan rakkauteen, josta heitä ei erota tuska, eikä ahdistus – eikä muistisairaus.


Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.

Jaa
Estradilla uskoa puolustamassa
Inarin laululintu
Muutoksen keskellä johdatus konkretisoitui
Kälviän arkienkeli
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!