Maanantai 9. joulukuuta.
Nimipäivää viettää Anna, Anne, Anni, Anu, Annikki, Anneli, Annukka, Annika, Anna, Anne, Anni, Annika, Anneli, Annette
Julkaistu 19.11.2019 10:14

Armo ja totuus

Voi että kristittynä oleminen on vaikeaa. Todella vaikeaa. Tätä olen miettinyt paljon viime viikkoina. Aatokset on tietenkin saanut liikkeelle Päivi Räsäsen tapaus.

 

En ole kuitenkaan liittänyt vaikeutta ensisijaisesti siihen, miten Räsästä on kohdeltu. En ole alkanut (ainakaan vielä) pelätä, mitä meille kristityille suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuu tulevaisuudessa, tai kokenut vakaumustani uhatuksi.

 

Ymmärrän tietenkin, että ongelma on nyt siinä, että suuri ihmisjoukko kokee nimenomaan kristinuskon merkittävänä uhkana yhteiskuntaa ja liberaaleja arvoja vastaan.

 

Osa kristityistä on ilmeisen peloissaan, ainakin päätellen siitä, millaisen paniikkireaktion tapaus ”koulun joulujuhlaa ei saa pitää kirkossa” vuorostaan sai aikaan sosiaalisessa mediassa. Onneksi muun muassa piispa Jukka Keskitalo vetäisi jarrukahvasta: kukaan ei ole kieltämässä kristityiltä lapsilta joulukirkkoa.

 

Uhkakuvien levittely ja uhriutuminen eivät kutsu uusia ihmisiä Jeesuksen luokse vaan saavat kristityt vaikuttamaan sisäänpäinkääntyneeltä, keskenään määkivältä lammaslaumalta.

 

Olen ensisijaisesti kipuillut sitä, miten minä pystyisin omassa elämässäni ja olemisessani samanaikaisesti seisomaan Jumalan sanan mukaisten arvojen takana ja olemaan täynnä rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Se tuntuu vaikealta, ellei peräti mahdottomalta.

 

Jeesuksesta sanotaan, että hän oli täynnä armoa ja totuutta (Joh. 1:14). Armo ja totuus vievät molemmat ihmisen pienelle paikalle. Ensinnäkin: mikä on totuus? Mistä voin tietää, että tiedän sen? Miten tuon sen esiin armon kanssa käsi kädessä? Vesittääkö armon tarjoaminen Jumalan sanan ja esittää Jeesuksen seuraamisen liian helppona? Tai jos uskallan sanoa totuuden (täysin varmankin), epäonnistunko samalla väistämättä armon esiintuomisessa? Niinhän Päivi Räsäselle on käynyt: vaikka hän kuinka toistelisi (ja on uskollisesti  julistanutkin) Jumalan olevan myös armollinen kaikkia ihmisiä kohtaan, kovin moni ei vaikuta kuuntelevan. Räsänen on tuomittu tuomitsijaksi, ainakin joidenkin ihmisten silmissä.

 

Onko kristillisyydellä muuta tulevaisuutta kuin hajuttomuus ja mauttomuus? Säilyttää koreita kirkkoja, veisattaa tunteita herättäviä lapsuusajan virsiä ja joululauluja ja puhua muutaman kerran vuodessa filosofisia televisiossa?

 

Moni meistä tietää omasta kokemuksesta, että ymmärtääkseen Jumalan työtä (sen verran kuin ihminen voi sitä ymmärtää) on ollut tarpeen kuulla totuus, tulla tuntemaan oman synnin suuruus, tulla niin sanotusti synnintuntoon. Siinä tilassa ihminen ei enää pysty räksyttämään vastaan eikä tule mieleenkään alkaa syytellä viestintuojaa. Pikemminkin tekee mieli kiittää.

 

Mutta synnintunnon herättäminen on herkkää puuhaa, niin kuin olemme huomanneet. En kuvailisi Jeesuksen taloa sellaiseksi, jonka ikkunoista kuulutetaan megafonilla totuutta ja johon sisään päästäkseen on avattava monta lukkoa, ja jonka kellarista löytyy kotoisa takkahuone onnistuneille yksilöille. Eikö uskomme pitäisi ennemminkin olla kuin kotoisa asumus, joka lujatekoisena seisoo järkähtämättömällä kalliolla mutta jonka ikkunoista  loistaa kutsuva armon valo ja lämpö?

 

 

Anna Lehtinen

 

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja, joka pitää Annan aikaa -blogia Ristin Voiton verkkosivuilla.



Jaa
Korhoset kaikista köyhimpien asialla
Messiaanisen juutalaisen identiteetti ei avaudu helposti
”Oma onnellisuus ei ole muiden vastuulla”
Lähetysinnostus leviää
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!