Lauantai 23. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Aslak
Julkaistu 11.12.2018 08:01

Markku Luoma: Lainsäädäntö, uskonyhteisön arvot, omat säännöt ja käytänteet

Uskonnonvapaus toteutuu Suomessa erittäin vahvana eikä julkinen valta ole katsonut asiakseen ryhtyä ohjaamaan tai rajoittamaan uskonyhteisöjen toiminnan sisältöä. Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna tämä on poikkeuksellista. Meillä uskonyhteisöjen ristiriidat viranomaisten kanssa, silloin harvoin kun niitä ilmenee, pohjautuvat uskonnonvapauden harjoittamiseen tavalla, joka loukkaa muita oikeuksia ja vapauksia (Suomen perustuslaki, 2. luku). Tässä esityksessä käsitellään uskonyhteisöjen toimintaa suomalaisen lainsäädännön näkökulmasta ja lähinnä vapaakristillisten yhteisöjen, erityisesti helluntaiherätyksen kannalta.

 

 

Uskonnonvapauslaki mahdollistajana

 Uskonnonvapauslain säätäminen on jo pian Suomen itsenäistyttyä avannut uskonyhteisöille mahdollisuuden järjestäytyä omaksi kirkkokunnaksi, ja samanaikaisesti yhdistymisvapautta koskeva lainsäädäntö on turvannut vapauden toimia muussakin yhteisömuodossa. Helluntaiherätyksen alkuaikoina keskusteltiin järjestäytymisen tarpeesta ylipäänsä, ja osa liikkeen toimijoista katsoi, että Hengen toiminnan tulee olla vapaata kaikista virallisista muodoista, niin kirkkokunnista kuin yhdistyksistäkin. Vapaan herätysliikkeen ihanteeksi nähtiin vapaa toiminta ilman yhteiskunnan määrittelemiä rakenteita. Juridisen järjestäytymisen vaihtoehtoja ei lainkaan systemaattisesti suunniteltu vaan järjestäytymiskysymyksiin törmättiin sen johdosta, että taloudellinen todellisuus vaati reagoimaan tilanteeseen. Syntyi tarve hankkia kiinteistöjä, palkata työntekijöitä, kerätä varoja, käynnistää lähetystyötä ja julkaista lehtiä ja kirjoja. Uskonyhteisön ulkoinen toiminta oli sovitettava yhteiskunnan juridisiin muotoihin (Ahonen 1994; Kangasoja ym. 2014; Ruohomäki 2014).

 

Juridisten muotojen hakeminen oli yhteydessä liikkeen opetukseen. Yhteistä ymmärrystä on kautta aikojen ohjattu julistuksen ja opetuksen kautta. Jakolinjoina ovat olleet kysymys paikallisseurakunnista ja seurakuntien järjestäytyminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Helluntaiherätyksen opin kulmakiviä ovat olleet seurakuntien itsenäisyys, vanhimmistojohtoisuus ja kielteinen suhtautuminen yliseurakunnalliseen järjestäytymiseen ja ohjaukseen.

 

Uskonnonvapauslaki loi vapaan mahdollisuuden uskonnon harjoittamiseen valtakirkon ulkopuolella (Uskonnonvapauslaki 1922). Lain tarjoama uskonnollisen yhdyskunnan järjestämistapa näytti kuitenkin olevan ristiriidassa herätysliikkeen omien periaatteiden kanssa, minkä vuoksi käytettiin hyväksi uskonnonvapauslain sijasta yhdistymisvapautta turvaavaa yhdistyslainsäädäntöä. Yhdistyslain mukainen järjestäytyminen mahdollisti toiminnan harjoittamisen, taloudenpidon järjestämisen ja juridisen päätöksenteon muodot. Tässäkin järjestelmässä jouduttiin opillisia näkemyksiä venyttämään siten, että vanhimmistojohtoisuus ei sopinut suoraan yhdistysrakenteeseen vaan syntyi tuntemamme kaksoishallintorakenne vanhimmisto/hallitus -jaon pohjalle.

 

Vaikka seurakuntien itsenäisyyden periaatteesta ja kirkkokuntarakenteen vastustamisesta pidettiin tiukasti kiinni, liike tarvitsi kuitenkin käytännössä valtakunnallisia rakenteita (Ahonen 1994; Ruohomäki 2014). Tähän tarpeeseen vastattiin perustamalla valtakunnallisesti toimivia yhdistyksiä eri toimialoille siten, että sellaisiksi luettavia yhteisöjä oli parhaimmillaan liki parikymmentä. Herätysliike tarvitsi myös yliseurakunnallista koordinaatiota, jota varten syntyi maakunnallisten veljespäivien ja valtakunnallisten Talvipäivien järjestelmä. Vaikka nämä olivat kokoonpanoltaan epävirallisia ja ilman juridista järjestysmuotoa, varsinkin Talvipäivät käytti tosiasiallisesti merkittävää päätösvaltaa.

 

 

Ulkoiset käytännöt lujittuvat osaksi arvopohjaa

Historiallisen kehityksen muokkaamaa järjestäytymistapaa perusteltiin ja legitimoitiin jäsenkunnalle julistuksessa, opetuksessa ja käytäntöjä toistamalla. Uskonnolliselle liikkeelle on tunnusomaista, että suuri osa johtamista ja johtamisviestintää tapahtuu hengellisen julistamisen kautta. Varsinainen muodollinen päätöksenteko hoidetaan seurakunnassa mahdollisimman vähin ponnistuksin, ”välttämättömänä pahana”. Vallitseva käytäntö kiinnittyy julistuksen ja opetuksen kautta osaksi oppirakennelmaa ja lujittuu jäsenkunnan arvopohjaan. Voi sanoa, että käytännöt pyhittyvät ja ovat lopulta osa uskomusten ja arvojen perusrakennetta.

 

Uskomukset ja arvot kuuluvat ihmisen kognitiivisten rakenteiden syvimpään kerrokseen, johon vaikuttaminen on vaikeampaa ja hitaampaa kuin tiedon jakaminen tai mielipiteiden ja asenteiden muuttaminen. Tähän törmättiin, kun muutosta yhdistysrakenteesta uskonnolliseksi yhdyskunnaksi ryhdyttiin toteuttamaan 2000-luvun alussa. Tietopohja ja vertailu tarkoituksenmukaisesta rakenteesta ei vakuuttanut koko yhteisöä, vaan muutossuunnitelman koettiin uhkaavan uskonelämän perusteita ja syvimpiä arvoja. Keskustelun käyminen asia-argumenteilla osoittautui yllättävän vaikeaksi. Vasta kahden vuosikymmenen keskustelu näyttää vähitellen johtavan tuloksiin. Yllättävästi viime vaiheessa euro on ollut tässä kova konsultti, kun kolehdinkannon laillisuutta koskeva kysymys on merkittävästi vauhdittanut järjestäytymisprosessia.

 

Suomalainen yhteiskunta on ollut huomattavan avara suhtautumisessaan uskonyhteisön arvojen toteuttamiseen. Erilaiset järjestäytymisen tavat ovat olleet mahdollisia, ja uskonnon harjoittaminen ja kokoontuminen on mahdollista myös kokonaan ilman juridisen järjestäytymisen muotoja, ellei omaisuuden ja talouden järjestäminen vaadi virallisia muotoja. Järjestäytymismuodon valitseminen jää yhteisön itse valittavaksi ja riippuu omien ”maallisten” toimintojen tarpeesta.

 

 

Negatiivinen uskonnonvapaus ja yhdenvertaisuuskysymykset etusijalla?

Uskonnonvapauden kehityksessä ovat viime aikoina olleet esillä ns. negatiivinen uskonnonvapaus ja yhdenvertaisuuskysymykset. Keskustelun painopiste on siirtynyt uskomisen vapaudesta vapauteen uskonnosta eli oikeuteen olla uskomatta. Kun uskomisen vapaus alkaa olla jo itsestäänselvyys, korostuu eri uskomusryhmiin kuuluvien yhdenvertaisuus eri elämänalueilla ja uskonnollisten ryhmien yhdenvertainen asema.

 

Yhdenvertaisuuslain ja sukupuolineutraalin avioliittolain säätäminen ovat aiheuttaneet jännitteitä uskonyhteisöjen arvomaailman ja lainsäädännön linjan välille. Useimpien kirkkokuntien avioliittokäsitys poikkeaa lainsäätäjän näkemyksestä, eikä sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen kohtelussa kaikissa yhteisöissä seurata yhdenvertaisuuslain periaatteita. Lainsäätäjä on tässäkin suhteessa noudattanut uskonnonvapauden periaatetta ja jättänyt uskonnollisen toiminnan yhdenvertaisuuslain soveltamisalan ulkopuolelle. Suhtautuminen avioliittoon ja vihkimiseen on jätetty uskonyhteisöjen itse päätettäväksi.

 

Vihkimiskysymys on vaikeasti ratkaistava ongelma luterilaisen kirkon sisällä. Muut uskonyhteisöt eivät näytä joutuvan juridisiin vaikeuksiin pitäessään kiinni perinteisestä näkemyksestä, vaikka saattavatkin kohdata vastatuulta yleisessä mielipideilmastossa. Uhkakuvat julistajien joutumisesta rikosprosessin kohteeksi homofobisena pidettyjen saarnojensa vuoksi eivät ole Suomessa ainakaan vielä toteutuneet. Sananvapaus mahdollistaa edelleen vakaumuksesta kiinni pitämisen ja omien periaatteiden mukaisen puheen ja kirjoittamisen. Se ei vaadi rikoslakia rikkovaa loukkaamista, solvaamista tai yleensäkään vihapuhetta. Normaalien hyvien tapojen välttäväkin noudattaminen riittää laillisuuden puolella pysymiseen, eikä vakaumuksesta tarvitse tinkiä.

 

Muita rajankäyntejä laillisuuden kanssa joudutaan käymään myös suhtautumisessa uskonyhteisöjen omaan ”lainkäyttöön” jäsenten käyttäytymisen valvonnassa. Niin ikään suhtautuminen ympärileikkauskäytäntöihin on ollut keskustelun alaisena ja sharia-lain käyttöönottoa pelätään. Uusia kysymyksiä saattaa nousta esille varsinkin uusien uskontojen rantautumisen myötä, ja hyväksyttävyyden rajoja joudutaan jatkossakin selvittelemään.

 

 

Alamaisuus esivallalle vai uskollisuus Jumalan sanalle?

Helluntailiikkeen arvomaailmassa on tärkeää alamaisuus esivallalle. Lakia ja oikeudenmukaisuutta halutaan noudattaa tinkimättömästi ja olla tässä myös ympäristölle esimerkkinä. Tästä huolimatta vielä tärkeämpänä arvona näyttäytyy uskollisuus Raamatun sanalle ja raamatulliselle toimintatavalle. Nämä periaatteet eivät yleensä ole joutuneet keskenään ristiriitaan, vaikka liikkeen alkuajoilta periytyvä tunne sijoittumisesta yhteiskunnassa marginaaliin ja ”ulkopuolelle leirin” näkyy ajoittain kriittisenä suhtautumisena valtavirtaan ja yhteiskunnan organisaatioihin. Esimerkkinä tästä ovat olleet suhtautuminen poliittiseen toimintaan osallistumiseen, äänestämiseen ja asepalvelukseen.

 

Pitkän aikavälin kehityslinjana näyttää olevan vähittäinen integroituminen yhteiskuntaan. Poliittiseen toimintaan osallistuminen on yleistynyt ja seurakuntalaisten ja pastorien ehdokkuuteen vaaleissa suhtaudutaan pääsääntöisesti myönteisesti ja kannustavasti. Äänestämiseen vaaleissa voidaan saarnoissa ongelmattomasti kehottaa. Merkittävänä ilmiönä on myös osallistuminen kolmannen sektorin toimijana erilaisiin sosiaalisen auttamistyön muotoihin ja kehitysapuun kiinteässä yhteistyössä viranomaistahojen kanssa.

 

 

Yhteenvetona voidaan todeta seuraavat ydinkohdat:

 Lainsäätäjällä tai viranomaisilla ei Suomessa ole mitään agendaa tai pyrkimyksiä ohjata uskonyhteisöjen toiminnan sisältöjä. He pyrkivät takaamaan mahdollisimman laajan toimintavapauden kaikille uskonyhteisöille. Uskonnonvapautta rajoittavat muut perusoikeudet, kuten sananvapaus, yhdenvertaisuus, henkilökohtainen vapaus ja koskemattomuus, yksityiselämän suoja sekä rikoslain suojaamat oikeudet.

 

Uskonyhteisöt voivat valintansa mukaan käyttää erilaisia järjestäytymisen tapoja ja organisaatiomuotoja. Yhteisön arvoperusta vaikuttaa siihen, millaisia ulkonaisia muotoja toiminnassa käytetään.

 

Vallitsevat ja toistetut käytännöt omaksutaan osaksi sisäistettyjä arvoja ja periaatteita. Käytäntöjä voidaan vahvistaa julistussisältöjen avulla. Käytäntöjen ”pyhittyminen” vahvistaa pysyvyyttä ja vaikeuttaa rationaalista muutossuunnittelua.

 

Helluntailiikkeen juridiseen organisoitumiseen on vaikuttanut pitäytyminen Raamatun sanaan ja alkuseurakunnan toimintatapaan.

 

Helluntaiherätys on kehittynyt yhteiskunnallisiin rakenteisiin kriittisesti suhtautuvasta marginaaliryhmästä yhteiskuntaan integroituneeksi vaikuttajaksi. Kehitys näkyy aikaisempaa myönteisempänä suhtautumisena muihin instituutioihin ja osallistumisena yhteiskunnalliseen toimintaan.

 

 

Markku Luoma

 

Kirjoittaja on varatuomari, filosofian tohtori ja eläkkeellä oleva poliisipäällikkö.   

 

 

 

 

 

 

Lähteet:


Ahonen, L. K. 1994. Suomen helluntaiherätyksen historia. Päivä.

Kangasoja, M., Luoma, M. & Mantsinen, M. 2014. Kohti hyvää seurakuntahallintoa. Aikamedia.

Ruohomäki, J. 2014. Suomen helluntailiikkeen synty, leviäminen ja yhteisönmuodostus 1907–1922. Aikamedia.

Suomen perustuslaki, 731/1999.

Uskonnonvapauslaki, 267/1922 (vanha), 453/2003 (nykyinen).



Jaa
Jees-lehti projektilehdeksi
Jees-lehti projektilehdeksi
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!