Tiistai 19. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Eija
Julkaistu 12.1.2018 18:01

Positiivisen järkytyksen voima

Painan oven kiinni perässäni. Hiljaiseen porraskäytävään jää saranoiden narinan kaiku. Askeleeni tassuttavat neljännestä kerroksesta alakertaan. Avaan ulko-oven. Hiljalleen leijuvia lumihiutaleita putoilee pipolleni. En kuitenkaan näe luontoa, sillä ajatukseni ovat yhä läheiseni luona tuolla yläkerrassa. En saa ajatuksiani kokoon, en tiedä mitä ajatella, kuinka jäsentää huolella reväistyt mietteeni.

 

Homeiset astiat on pesty, wc puhdistettu neljään kertaan voimakkailla pesuaineilla ja pyykkikoneessa on pyöritetty muutama koneellinen pyykkiä. Itse asunnon asukas on saatu maanittelemalla suihkuun, vaihtamaan vaatteet ja kampaamaan hiukset. Kahdeksan roskapussia ja kuusi mainoslehtispinoa oli viety roskakatokseen. Läheiselleni – pojalleni – kuuluu hänen omien sanojensa mukaan ihan hyvää: hänellä ei ole mitään ongelmaa, kaikki on ihan hyvin.

 

Olemme käyneet jälleen kerran myös lääkärissä, jossa päädyttiin lääkityksen vaihtamiseen ja uuden terapiamuodon kokeilemiseen. Huokaan entistä syvemmin askelteni tahdissa. Tulevaisuus pelottaa. ”Auta minun poikaani, Jumalani, auta ja paranna”, huudan sydämessäni.

 

* * *

Sateisena iltapäivänä kävelen tervehtimään poikaani. En jaksa ajatella mitään, en toivoa mitään, en odottaa mitään. Silloin näen jo kaukaa kerrostalon pyykkinarulla liehuvan pussilakanan. Lakanan sininen kiehkurakuvio on tuttu, samoin harmaa pohjaväri. ”Onhan näitä samanlaisia liinavaatteita muillakin”, ajattelen.

 

Porraskäytävässä ei haise lika, löyhkä ja epätoivo, jotka normaalisti tulisivat poikani kodista. Olen kummissani. Oven takaa ei pursua hikeä ja hajuja, korkeintaan tuttu mäntyinen pesuaineen tuoksu. Ihmeekseni minun ei myöskään tarvitse käyttää avainta sisälle pääsyyn: ovikellon soittoon tullaan avaamaan. Ovenavaaja on puhtaalta tuoksuva nuorimies, jolla on kirkkaansiniset silmät. Homeisia leipiä ei löydy pöydiltä eikä maitopurkkien rivistöä matolta. Vuode on sijattu, ja ikkuna on auki.

 

Kotiin kävellessäni olen kuin shokissa. Poikani on uusien lääkkeiden ja esirukousten ansiosta saanut uutta puhtia elämäänsä. Koti on siivottu, pyykit ovat ulkona narulla, ja hän oli käynyt pesulla. Positiiviseksi järkytyksekseni hän myös hymyili. Silmät sirrillään hän kertoi, kuinka oli tasapainoillut roskapussiensa kanssa ja kaatunut rähmälleen alakerran nuoren neidin jalkojen juureen. Siinä oli heitä molempia naurattanut.

 

Minä todellakin näin poikani hymyilevän koko purukalustollaan ensimmäisen kerran liki kolmeen vuoteen.

 

Minun pitää ihan istahtaa puistonpenkille kertaamaan näkemääni. Kyllä olin nähnyt ihan oikein, moniteholinssini sen todistivat. Minun poikani oli hymyillyt.

 

Muistan mielenterveyspotilaiden läheisten vertaistukiryhmässä kuulemani ajatuksen: kaikki pienetkin edistyksen merkit rakkaissamme ovat tähtiä, joiden varassa jaksaa arjessa.

 

Minä olen nähnyt tähden, joka jää loistamaan pitkäksi aikaa kiitosaiheekseni.



Jaa
Priorisointi kannattaa
Lapsityö luupin alle
Lääkäri, joka ei pelännyt puhua
Merkityksellisyys luo perustan työmotivaatiolle
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!