Tuska sieluista

On suhteellisen helppoa ymmärtää, miksi tiettyjen raamatunpaikkojen ohi haluaisi mennä mahdollisimman nopeasti. Viime aikoina kaksi sellaista on pysäyttänyt minut. 

Ensimmäinen on Jeesuksen opetuslapsille antama käsky rakastaa vihamiehiä, tehdä heille hyvää, siunata niitä, jotka kiroavat, ja rukoilla solvaavien puolesta (Luuk. 6). Tässä kohtaa ajattelin meidän uskovien käytöstä niitä kohtaan, jotka eivät jaa arvojamme. Luin juuri uskovan ihmisen päivityksen Facebookissa, jossa valtakunnansyyttäjä saa kuulla kunniansa todella ala-arvoiseen tyyliin. Siinä ei armoa annettu, tuomioita sitäkin enemmän. Ja peukkuja riitti. Vastaavia asioita tulee sosiaalisessa mediassa vastaan päivittäin.

      Sokealle on turha huutaa vihaisena: ”Etkö näe?”

Myös Paavalin sanat 2. Korinttilaiskirjeessä vavahduttivat: ”Jos evankeliumimme on peitossa, peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä epäuskoisissa, joiden mielet tämän maailman jumala on sokaissut ––.” Ihmisiä on matkalla kadotukseen – iankaikkiseen eroon Jumalasta, kaiken hyvän lähteestä. Pakotin taas itseni oikeasti miettimään tätä. 

Mieleeni nousi vanha Oswald J. Smithin kirjoittama kirja Tuska sieluista. Uskallan väittää, että moni meistä ei koe sisimmässään paljoakaan kipua ajatellessamme aikamme ihmisiä lähellämme tai kauempana. Tuska on kadonnut, jos sitä on ollutkaan. Sen sijaan on saattanut tulla aggressiivinen taistelumieli vääriä oppeja, ateismia, uskovia pilkkaavia ja lähes kaikkia esivallan muotoja kohtaan, joiden katsomme tallaavan kristillisiä arvoja. 

Uskoa on syytä puolustaa, julkisestikin, sitä en kiistä. Mutta jokin ei ole kohdallaan, jos ”aseemme” ovat samat kuin vastapuolella: panettelu, parjaus, valheet, pahan puhuminen ja liioittelu. 

Mihin katosi esirukous? Kerran vuodessa kokoonnumme kyllä eduskuntatalon eteen rukoilemaan esivallan puolesta, mutta vuoden muut päivät kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Jaakobilla on tähän sanansa sanottavana: ”Samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla!” 

Mitä jos jättäisimme välillä julkiset taistelutantereet ja menisimme ihan oikeasti kammioihimme ja anoisimme Jumalalta armoa. Ensin itsellemme ja sitten niille, joiden katsomme ohjaavan maatamme eri asioissa vikasuuntaan. 

Mitä voisikaan tapahtua, jos oppisimme itkemään esimerkiksi valtakunnansyyttäjän, SETAn vaikuttajien, uskosta osattomien ja keskellemme mielestämme vääriä oppeja tuoneiden puolesta Herramme edessä? Sokealle on turha huutaa vihaisena: ”Etkö näe?” 

Maailma alkaa olla täynnä vihaisia uskovaisia. Voisimmeko olla itkeviä uskovaisia, joilla on tuska sieluista? Jeesus itki oman kansansa puolesta. Joskus vielä uskottiin esirukouksen muureja murtavaan voimaan. Löytäisimmekö vielä sen uskon? 

Petri Mäkilä 

Kirjoittaja on Ristin Voitto -lehden päätoimittaja.