Onko kysymyksille tilaa?

Perinteisesti kaikki se, mikä liittyy paikallisen seurakunnan oppiin ja toimintakulttuuriin, on ollut paljolti ylhäältä, siis seurakunnan johdon puolelta, saneltua. Saarnat ja raamattutunnit ovat kertoneet, miten kulloinkin asiat ymmärretään. Keskustelulle ja mielipiteiden vaihdolle ei juurikaan ole löytynyt sijaa.

      "Jos kukaan ei halua kuunnella, he lopulta lähtevät."

Tapa kommunikoida on kuitenkin auttamatta muuttunut. Poissa on se aika, jolloin riitti, että saarnaaja sanoi jotakin saarnastuolistaan ja asia oli sillä kuitattu muutamia vaimeita kahvipöytäkommentteja lukuun ottamatta. 

Viime vuosikymmenien aikana suomalaiset ovat kouluissaan oppineet, ei ainoastaan vastaanottamaan tietoa, vaan myös kysymään, pohtimaan ja joskus myös kyseenalaistamaan sitä. Sen vaikutukset näkyvät myös seurakunnassa. Tämä tulisi tiedostaa seurakunnissa ja sen myötä panostaa kohtaamiseen ja dialogiin, jossa on tilaa kysymyksille ja pohdinnoille. 

Painotan, että tämä ei tarkoita, jos asia hyvin hoidetaan, että Jumalan sanan arvovaltaa murennettaisiin. Jumalan sanan julistusta ei tule lopettaa eikä edes vähentää, pikemminkin lisätä. Jumala on antanut paimenille ja opettajille tehtäväksi ruokkia Jumalan laumaa Sanan leivällä, jota ovat itsekin saaneet syödä. Tämä on seurakunnissa elämän ja kuoleman kysymys, sillä usko syntyy edelleenkin Kristuksen sanan kuulemisesta. Muuta tietä ei ole.