Nimipäivää viettää Markku, Markus, Marko, Markus
Oman tarinansa sankari
Tuskin koskaan kukaan kysyy, millaisilla työkaluilla terassi on tehty. Kakkukahvit maistuvat, joten ei tule keskityttyä epäolennaisuuksiin. Onko näin myös Jumalan valtakunnassa: kunhan kerran olemme isolla joukolla taivaassa, työvälineillä ja -tavoilla ei ole kauheasti väliä? Onko kristitty vain väline Jumalan suuressa missiossa ja tärkeintä ovat missio ja Jumala itse?
Juhannuskonferenssin lähetysjumalanpalveluksessa pastori Kirk McAtear nosti esiin Ananiaksen tärkeyden. Vaikka Paavali istutti seurakunnat ja kirjoitti suuren osan Uudesta testamentista, Ananiaksen rooli oli merkittävä. Ilman hänen panostaan Paavalin tarinaa ei ehkä olisi olemassa. Jokainen Raamatun henkilö on omalla tavallaan pääroolissa: merkittävä, olennainen ja korvaamaton.
Keuruun päälavalla ison sydämen keskellä luki ”Rakasta lähimmäistäsi”. Se on kristinuskon merkittävin käsky ja koostuu kolmesta yhtä olennaisesta osiosta: rakasta Jumalaa, lähimmäistäsi ja itseäsi. Jokainen on riippuvainen toisistaan, jotta yhtälö toimii. Niinpä ihminen ei ole vain väline Jumalan missiossa. Tämän ymmärtäminen saa meidät näkemään itsemme ja lähimmäisemme arvon – ei sen kautta, mitä osaamme ja toteutamme, vaan arvon ja kauneuden itsessään.
Ihminen ei ole vain väline Jumalan missiossa.
Tätä ajattelua haastetaan jatkuvasti seurakunnan arjessa. Miksi ahkera Antero ja sitoutumaton Sirpa olisivat yhtä tärkeä osa yhteisöämme? Teologisesti ymmärrämme ihmisarvon ja uskomme Jeesuksen sovitustyön koskevan jokaista. Viikoittainen toiminta ja tapahtumat kuitenkin tarvitsevat ihmisiä, jotka suoriutuvat moninaisista tehtävistä.
Toisaalta ristiriita tekemisen ja yksilön arvon välillä on jopa teennäinen. Kyse on enemmänkin tekemisen kulttuurista. Huomataanko yksilö ja pyritäänkö siihen, että jokainen voi olla sankari? Onko esimerkiksi vapaaehtoisjohtamisessa näkemystä siitä, millaista polkua kukin kulkee?
Juhannuskonferenssin 1 200 vapaaehtoista osoittaa, että talkoohenki ja tekemisen meininki ovat yhä elossa. Vapaaehtoistyön matematiikka on kuitenkin muuttunut pysyvästi. Enää ei riitä ilmoitus saarnastuolista. On kyettävä johtamaan joukkoa siten, että yksilö huomioidaan ja kutsutaan mukaan johonkin itseään suurempaan. Jokaisen vapaaehtoisen on opittava näkemään itsensä riippuvaisena toisista. Johtajan todellinen arvo mitataan hänen seuraajiensa kautta.
Missio on päämäärä, jonka vuoksi näemme vaivaa. Mutta matka missiota kohti kutsuu näkemään kauneuden ja arvon lähimmäisessä, itsessä ja Jumalassa. Olisiko tässä yksi lääke sitoutumattomuutta ja apatiaa vastaan? Kun näkee itsensä tärkeänä osana yhteistä tarinaa, toinenkin tulee arvokkaaksi. Tämä on mahdollista pysymällä kiinni Jeesuksessa, joka ei ole puristusote, vaan enemmänkin syli.
Juha Lehtonen
Kirjoittaja on Fidan lähetystyön yksikön päällikkö.
