Lääke pesäpallomailoihin

(18.2.2023) Tällä viikolla Helsingin Sanomissa julkaistiin lähes yhtä aikaa kaksi tekstiä, joiden kontrasti oli huomattava. Toinen juttu oli uutinen pääkaupunkiseudun koulujen väkivaltatilanteesta ja toinen Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen kolumni, jossa hän kuvasi muun muassa ystävyyttään maahanmuuttajan kanssa ja vastaavien kohtaamisten merkitystä. 

Kolumnista välittyi lähimmäisenrakkauden kehys, mutta kouluja koskevasta uutisesta pursusi lähinnä lasten ja nuorten pahoinvointi ja koviksi käyneet käyttäytymismallit, joissa rakkaus loistaa poissaolollaan ja erityisopettaja voi aivan oikeasti saada pesäpallomailasta. 

Jutuissa kuvatut kaksi todellisuutta heijastavat, että Suomesta löytyy edelleen kristillisen arvopohjan rippeitä – vahvimmillaan toivottavasti seurakunnista –, mutta samalla rinnalle on noussut täysin kristillisestä ihmiskäsityksestä poikkeava ajattelumalli, jossa vaikkapa väkivalta voi olla vain tapa selviytyä ja toisia ei nähdä kummoista kunnioitusta ansaitsevina.

      Varsinkin lapset ja nuoret tarvitsevat paljon opetusta perusasioista ja kokemusta Jumalan rakkaudesta.

Kristitty ymmärtää jokaisen ihmisen olevan arvokas ja Jumalan luoma elävä sielu, joka on langennut mutta lunastettu. Sen sijaan valtamedia pohjaa nykyään enemmänkin ihmiskäsitykseen, johon sekoittuu sekulaaria humanismia ja naturalismia. 

Sekulaaria humanismia kuvataan Wikipediassa tiivistetysti eettisenä elämänkäsityksenä, joka pyrkii yhä inhimillisempään yhteiskuntaan muun muassa järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä, vaan siinä korostetaan ihmisen yksilöllisyyttä ja eräänlaista ihmisen yleisneroutta kaikkitietävänä ja -osaavana. Naturalismissa taas ihminen nähdään samanlaisena oliona kuin muutkin luontokappaleet. 

Se, että kristillisissä seurakunnissa pohjataan kristilliseen ihmiskäsitykseen ja lähimmäisenrakkauteen, on hyvä, vaikka tokikaan se ei vielä riitä. On myös tosiasia, että arvohuuhtelu ulottuu uskoviinkin. Varsinkin arkensa kouluissa ja somessa viettävät lapset ja nuoret tarvitsevat vastapainoksi paljon opetusta uskon perusasioista ja perusteista sekä kokemusta Jumalan rakkaudesta voidakseen löytää uskon Jeesukseen. 

Suuri kysymys on kuitenkin se, miten kristillisen ihmiskäsityksen läpi maailmaa katsova seurakunta voi kohdata eri arvopohjasta tulevia uskottavasti kuulostamatta vain pehmeitä puhuvalta. Ainoa vastaus tähän lienee käytännössä osoitettu lähimmäisenrakkaus. Kun se kohtaa vaikkapa huonosti voivia kasvuikäisiä, jopa puristetuissa nyrkeissä olevat pesäpallomailat saattavat pudota alas. 

Ruut Ahonen 

Kirjoittaja on Aikamedian vt. päätoimittaja.