Maanantai 25. lokakuuta.
Nimipäivää viettää Sointu, Yvonne

Ymmärtääkseen helluntailaista teologiaa on oltava tietoinen siitä, miten helluntailaisuus on perinteisesti lukenut ja ymmärtänyt Raamattua

Voidaan todeta, että universaalisti kaikki helluntailaiset tunnustavat Raamatun teologiansa perustaksi. Esimerkiksi suomalaisen helluntailiikkeen varsin tuoreessa uskon pääkohtien luettelossa ensimmäinen kohta vakuuttaa tästä: ”Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen innoituksesta syntynyt Jumalan sana ja oppimme ainoa perusta.”  

 

Läpikotaisin ”raamatullista” 

Useimpien helluntailaisten mielestä teologiaa ei voi erottaa Raamatusta. Tämä kuvaakin hyvin sitä ensimmäistä metodologista luonteenpiirrettä, joka on ominaista helluntailaisuudelle. 

Helluntailaisuus pyrkii olemaan läpikotaisin ”raamatullista”. Lähestymistapaa voisi kutsua ”kanoniseksi”. Helluntaiteologi French Arrington toteaa näin: ”Helluntailaisen uskon ja käytännön lähtökohta ja perustus on ollut Raamatun teksti.” Kirjoittaessaan Raamatun opeista 1930-luvulla Myer Pearlman totesi, että hänen kirjansa pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: ”Mitä kirjoitukset sanovat (tekstin esitys), ja mitä kirjoitukset tarkoittavat (tekstin selitys)?”

 

 

      Pyrkimys on tulkita Raamattua ”luonnollisesti”. 

 

 

 

Kaiken kaikkiaan varhaiset helluntailaiset kirjoittivat hyvin vähän hermeneutiikasta (Raamatun tulkinta- ja selitysoppi). Vielä nykyäänkin hermeneutiikka merkitsee joillekin helluntailaisille teologeille yksinkertaisesti käytännöllistä ja intuitiivista selitystä, jossa pyritään tekstiä lukiessa nostamaan esiin sen selkeä ja keskeinen opetus kiinnittämättä sen suurempaa huomiota itse tulkintaan ja sen metodeihin. Pyrkimys on siis tulkita Raamattua kirjaimellisesti tai ehkä paremminkin ”luonnollisesti”. 

Tämän ”luonnollisen” raamatuntulkinnan taustalta voidaan löytää yksi perustavanlaatuinen ajatus, nimittäin usko siihen, että Pyhä Henki valaisee ja ohjaa lukijaa (tulkitsijaa). Helluntailainen hermeneutiikka on näin olennaisesti pneumaattista ja karismaattista. Arrington ilmaisee tämän seuraavasti: ”Tulkinnan perusperiaate on, että se, mikä on kirjoitettu Pyhän Hengen inspiraatiosta, täytyy tulkita saman Hengen johdatuksessa.” 

Käytännössä tämä tarkoittaa uskoa siihen, että kirjoituksilla voi olla monta erilaista tulkintaa. Tarkastellessaan tekstin kirjaimellista ja luonnollista merkitystä helluntailainen lukija on ”avoin” vastaanottamaan [Pyhän Hengen vaikutuksesta] tekstin hengellisen merkityksen. 

 

     Raamatun lukemisesta voi tulla Pyhän Hengen johtama tapahtuma.

 

Tämä ei tarkoita mielivaltaista tekstin hengellistämistä, sillä ”vastaanotettu” tekstin tulkinta ei voi olla vastoin Raamatun kokonaisilmoitusta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko tästä periaatteesta pidetty aina kiinni helluntailiikkeen piirissä? 

 

Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot 

Tärkeää on myös tunnistaa ne raamatuntulkinnalliset silmälasit, joiden kautta helluntailaisuus katsoo ja tulkitsee tekstejä. Robert ja William Menziesin mukaan ”helluntailiike on syntymästään lähtien korostanut Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen kertomuksia”. 

Menziesin mukaan on selvää, että helluntaiteologian ominaispiirteiden juuret ovat nimenomaisesti Luukkaan karismaattisessa ja Hengen toimintaa korostavassa teologiassa, joka painotti asioita toisin kuin esimerkiksi Paavali kristologisissa opetuksissaan. 

Tässä keskustelussa helluntailaiset pyrkivät antamaan Luukkaan käsityksille samaa arvoa kuin esimerkiksi Paavalin teksteille. Näin Raamatun kertoville ja kuvaileville teksteille annetaan sama painoarvo kuin sen didaktiivisille eli opettaville osille. Tämä yhdistettynä helluntailaiseen uskoon Jumalan Hengen todellisesta läsnäolosta ja vaikutuksesta nykymaailmassa ja yksittäisen kristityn elämässä luo perustan myös ajatukselle Apostolien tekojen tapahtumista mallina ja esikuvana nykypäivänkin kristityn kokemuksille ja seurakuntaelämälle. 

Edellä mainittu ajatus Pyhän Hengen tuoreesta ja konkreettisesta vaikutuksesta yhdistyy suoraan myös siihen, että helluntailaisuus ei periaatteessa pidä traditiota merkittävänä teologian lähteenä. Erityisesti varhainen helluntailaisuus suhtautui varsin kärsimättömästi kirkollisiin traditioihin ja uskontunnustuksiin. Tosiasia on, että helluntailaisuudessa on esiintynyt paljon traditioiden vastaista retoriikkaa, joka asettaa tradition spontaania Hengen toimintaa vastaan. Samalla tavalla kuin ei tule antaa rationaalisen ajattelun peittää Raamatun selkeitä totuuksia, ei myöskään tule sallia ”ihmisten perinteiden” tulla Hengen tuoreen toiminnan tielle. 

 

Kokemuksen merkitys tulkinnassa 

Toinen tärkeä metodologinen luonteenpiirre on kokemuksen korostuminen myös teologian muodostumisessa. Helluntailaisessa ajattelussa keskeinen oppi Hengen kasteesta on helluntailaisessa kokemuksessa paljon moniulotteisempi kuin sen helluntailaisessa selityksessä. Kysymys kokemuksen ja Raamatun tekstin välillä on siis varsin moniulotteinen. 

Kritiikkiä helluntailaista kokemuksellisuutta kohtaan on tullut niin liikkeen ulkopuolelta kuin sen sisältäkin. Helluntailiikkeen kokemuksellisuuden korostaminen on vuosikymmenten aikana ollut sellaista, että jopa jotkut helluntaiteologit ovat varoitelleet Raamatun tekstien jäävän kokemusten varjoon. Helluntaiteologit Duffield ja Van Cleave muistuttavat, että ajattelua ei tule korvata kokemuksella. Samaan hengen vetoon he kuitenkin muistuttavat, että kun Pyhä Henki todella koskettaa ihmisiä, kenellekään ei jää epäselväksi, kuka on tullut paikalle.  

Kokemuksen korostaminen Raamatun auktoriteettiin sitoutumisen rinnalla on siis aiheuttanut helluntailaiseen teologiaan jännitteitä. Samanaikaisesti kun helluntailaisuus on julkilausuttuna ollut sitoutunut yksin Raamattu -periaatteeseen, helluntailaisessa käytännön teologiassa tai paremminkin spiritualiteetissa on ollut vaikeuksia vastustaa kiusausta korottaa henkilökohtaiset kokemukset, ilmestykset ja muut karismaattiset manifestaatiot Raamatun sanan tasolle. Tietoisena tästä monet helluntailaiset teologit ja pastorit pyrkivät painottamaan, että on tärkeää rakentaa oppi ja opetus Raamatun sanasta eikä ihmisten kokemuksista. 

Varhaista helluntailaisuutta ja sen teologista kehitystä tutkinut Douglas Jacobsen on kuitenkin sitä mieltä, että varhaisessa helluntailaisuudessa teologia ja kokemus kulkivat hyvin käsi kädessä. 

Tätä kuvaa hänen mukaansa se, että vaikka kokemus oli välttämätön osa helluntailaisuutta, pelkkää kokemusta pidettiin jopa vaarallisena. Siksi puheissa korostettiin jatkuvasti kokemusten tutkimista ja arvioimista. Hänen mukaansa alusta lähtien kokemus ja teologia ovat olleet kuin kudotut yhteen ja niiden välinen suhde on ollut vastavuoroinen: ”Helluntailainen kokemus on ollut teologian ympäröimä, ja helluntailainen teologia on ollut kokemukseen perustuva.” 

Myer Pearlman pyrki luomaan tasapainoisen yhteenvedon kokemuksen ja teologian keskinäisestä suhteesta seuraavasti: ”Varmasti on tärkeämpää elää kristillistä elämää kuin vain tuntea kristillinen oppi, mutta ei olisi mitään kristillistä kokemusta, jos ei olisi kristillistä oppia.” 

 

Takaisin apostoliseen aikaan 

Kun edellä kuvattu kokemuksellisuus ja helluntailainen Raamatun tulkinta yhdistetään ajatukseen apostolisen ajan paluusta, joka helluntailaisuudessa on aina ollut vahvana, siitä muodostuu kokonaisuus, jossa Raamatun tapahtumat ja sanat sijoitetaan lukijan elämään ja aikaan ehkä vahvemmin kuin muissa kristillisissä traditioissa on ollut tapana. Niinpä se, mitä Raamatun lehdiltä luetaan tapahtuneeksi, voidaan olettaa koettavaksi myös lukijan aikana. 

Helluntailaisuus ei miellä ensimmäisten apostolien muodostavan mitään hengellisten aristokraattien joukkoa siinä mielessä, että näiden kokemukset Hengen vaikutuksista olisivat jotenkin korkeammalla tasolla kuin mitä heidän jälkeensä tulleet sukupolvet voisivat kokea. Tätä perustellaan sillä, että Henki, joka vaikutti ensimmäisten apostolien ja alkuseurakunnan elämässä, on sama Henki, joka on elävä ja toimii seurakunnan keskellä nykyäänkin. Myös Jeesus, jonka Henki voiteli ja josta Henki todistaa, on ”sama eilen, tänään ja iankaikkisesti”. Näin esimerkiksi Raamatun lukemisesta voi tulla Pyhän Hengen johtama tapahtuma, jossa lukija voi tulla vaikutetuksi merkittävällä ja elämää muuttavalla tavalla, ja sen esille tuoma elävä totuus voidaan näin kokea. 

 

Helluntailainen tulkinnallinen kehys 

Helluntailaisuudessa Raamatun tekstien tulkinta ei ole ollut ”objektiivisten” tieteellisten metodien ohjaamaa, vaan on uskottu, että Raamatun maailmaan voidaan astua ikään kuin Hengen työn vaikutuksesta, sotkeentumatta tekstin lukemiseen ja ymmärtämiseen liittyviin tulkinnallisiin ongelmiin. 

Niinpä perinteisesti helluntailaiset eivät ole osallistuneet väittelyyn esimerkiksi historialliskriittisten metodien pätevyydestä. Tosin 1900-luvun loppupuolen helluntailiikkeen ”evankelikalisoitumisen” myötä tämä tilanne on ollut muutoksessa. Helluntailaisuudessa Raamatun tekstien tulkinnalle – yksittäisen kristityn kokemuksen lisäksi – on ollut merkittävää paikallisen seurakunnan muodostama yhteys ja yhteinen jumalanpalveluselämä, joka muodostaa samalla tulkinnallisen kontekstin kirjoitusten tulkinnalle. 

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että nyt kun helluntailaisuus on teologisesti ja historiallisesti kasvanut ja kun liikkeellä on paljon aiempaa enemmän hyvin koulutettuja teologeja, liike voi yhä paremmin ja itsetietoisesti tutkia ja rakentaa nimenomaisesti ”helluntailaista” teologiaa ja hermeneutiikkaa. On kuitenkin edelleen niitäkin teologeja, jotka ajattelevat, että se ei ole välttämätöntä ja että se voi olla jopa vahingollista. Toisten mielestä systemaattinen ”helluntaiteologia” olisi pitänyt luoda jo kauan sitten. 

Joka tapauksessa 1900-luvun aikana helluntailiikkeen sisällä rakentuneet, Raamatun tulkintaan liittyvät periaatteet yhdessä muiden teologisten ja metodologisten periaatteiden kanssa muodostavat sen tulkinnallisen kehyksen, jonka valossa helluntailiike ymmärtää muut teologian opinkohdat. Tällaisia ovat muun muassa ihmisen luominen, lankeemus ja erityisesti lunastus sekä siitä nouseva käsitys esimerkiksi ihmisen uudestisyntymisestä, pyhityksestä, henkikasteesta ja eskatologisesta huipentumasta.

 

Petri Mäkilä

 

Kirjoittaja on Ristin Voitto -lehden päätoimittaja. Teksti on  kolmas ja viimeinen osa klassisen helluntailaisuuden historiaa ja teologista kehitystä kuvaavaa sarjaa.  

 

 

Kirjallisuutta: 

Veli-Matti Kärkkäinen: Spiritus Ubi Vult Spirat. Pneumatology in Roman Catholic/Pentecostal Dialogue (1972-1989). Diss. Helsinki 1998. 

Petri Mäkilä: Helluntailainen. Aikamedia 2019. 

Guy P. Duffield, Nathaniel M. Van Cleave: Foundations of Pentecostal Theology. 1983. 

Douglas Jacobsen: Thinking in the Spirit. 2003. 

French L. Arrington: Christian doctrine 1-3 – A Pentecostal perspective. 1992–1994. 

Myer Pearlman: Knowing the Doctrines of the Bible. 1937. 

William W. Menzies,9 Robert P. Menzies: Spirit and Power. 2000. 

Roger Strondstad: Trends in Pentecostal Hermeneutics. Paraclete 22, no.3,1. 1988. 



UUTISET