Keskiviikko 18. toukokuuta.
Nimipäivää viettää Erkki, Eero, Eerikki, Eerik, Erik, Jerker, Erika

Yhteisen rukouksen voima – Pietaria pidettiin vankilassa, mutta seurakunta rukoili lakkaamatta

Jumala on luvannut kuulla rukouksemme, kirjoittaja muistuttaa. (Shutterstock)
Jumala on luvannut kuulla rukouksemme, kirjoittaja muistuttaa. (Shutterstock)

Jouko Ruohomäki 

Rukous on uhraamisen ohella vanhin jumalanpalveluksen muoto. Rukous on edelleen olennainen osa sekä yksilöllistä että yhteisöllistä jumalanpalvelusta. Yksilöllinen rukouselämä heijastuu yhteisölliseen rukouselämään. On sanottu, että rukoukset ovat hengellisiä uhreja ja uhrit vertauskuvallisia rukouksia. 

 

Suitsuttaminen ja rukoileminen 

Sekä uhraamisesta että rukoilemisesta on lukuisia kuvauksia Raamatussa. Uhraaminen mainitaan ensimmäisen kerran Kainin ja Aabelin jumalanpalveluksen yhteydessä.1 Abel sai uhrilleen Jumalan hyväksynnän, mutta Kain ei saanut. Tämä ensimmäinen jumalanpalvelus päättyi traagisesti veljesmurhaan. 

Rukous esiintyy Raamatussa ensimmäisen kerran Aadamin ja Eevan pojanpojan Enoksen aikana, jolloin ”ruvettiin huutamaan avuksi Herran nimeä”.2 Viimeisen kerran rukous tulee esille Raamatun viimeisellä lehdellä sanoissa: ”Aamen, tule, Herra Jeesus!”3 

Vanhan testamentin jumalanpalvelukseen kuului vakiintuneena osana muun muassa suitsuttaminen, jota käytettiin rukouksen symbolina.4 Myös Ilmestyskirjassa rukouksia verrataan suitsukkeisiin.5

 

 

     Rukoilemisessa on turvauduttava Pyhän Hengen apuun.

 

Juutalaisessa jumalanpalveluksessa ainoastaan pappi sai polttaa suitsukkeita. Siitä kerrotaan muun muassa pappi Sakariaan palveluksen yhteydessä. Kun hänellä oli osastonsa palvelusvuoro temppelissä, hän sai pappistehtävien arvonnassa osakseen mennä Herran pyhäkköön suitsuttamaan. Tänä aikana kansa oli ulkopuolella rukoilemassa.6 Aapeli Saarisalo kirjoittaa, että suitsuttaminen suoritettiin kahdesti päivässä: aamulla ennen polttouhria ja illalla sen jälkeen. ”Tämän toimituksen aikana ei temppelissä ollut ketään muita kuin palvelusta suorittavat papit”, hän lisää. 

Suitsuttaminen miellettiin uhriksi, joka puolestaan ymmärrettiin rukoukseksi. Kuningas Daavid rukoili aikanaan: ”Herra, minä huudan sinua, riennä luokseni. Kuuntele minun ääntäni, kun sinua huudan. Rukoukseni olkoon alati suitsutusuhrina sinun edessäsi, kätteni kohottaminen olkoon iltauhri.”7 

Rukouksessa mainitut sanat suitsutusuhri, alati ja iltauhri viittaavat ilmestysmajassa toimitettuun jumalanpalvelukseen. Ilmestysmajan pysyvään kalustoon kuului kullalla päällystetty suitsutusalttari, jonka päällä poltettiin suitsuketta. Suitsuke koostui hajupihkasta, simpukankuorista, tuoksukumista ja puhtaasta suitsukkeesta. Jokaista ainesta oli yhtä paljon.8 Puhdas suitsuke oli kumihartsia. Kansalaiset eivät saaneet tehdä itselleen suitsuketta saman sekoitussuhteen mukaan, vaan siten valmistettu suitsuke piti pyhittää Herralle. Suitsukkeesta nousi pyhä savu, jota saatiin kuumentamalla sitä. 

Suitsutusalttari sijaitsi todistuksen arkun eli liitonarkun edessä. Vain esirippu erotti ne toisistaan. Ilmestysmajassa oli kaksi alttaria: Lähellä sisäänkäyntiä sijaitsi pronssinen polttouhrialttari, jossa uhrattiin eläinuhreja. Esiripun edessä sijaitsi kullalla päällystetty suitsutusalttari, jonka päällä poltettiin hyväntuoksuista suitsuketta. Ennen kultaisen suitsutusalttarin luo menoaan papin oli tultava pronssiselle alttarille – paikalle, jossa vuodatettiin uhrieläimen verta. Tämän jälkeen hänen piti pysähtyä peseytymään sisääntulon ja esiripun välillä sijaitsevalle vaskialtaalle. 

Sekä ilmestysmajan kalustolla että toiminnoilla oli symbolinen merkitys, joka liittyi Kristukseen: Jumalaa voidaan lähestyä vain Kristuksen veren kautta sekä puhtain käsin ja puhtain sydämin. Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanookin, että Jeesuksen veren kautta meillä on pääsy kaikkeinpyhimpään.9 Daavid puolestaan toteaa: ”Kuka saa nousta Herran vuorelle ja kuka seisoa hänen pyhässä paikassaan? Se, jolla on viattomat kädet ja puhdas sydän, joka ei tavoittele turhuutta eikä vanno väärin.”10 

Warren Wiersben tulkinta suitsutusalttarin sijainnista on huomionarvoinen. Hänen mukaansa se, että Jumala käski asettaa kullalla päällystetyn suitsutusalttarin lähelle kaikkeinpyhintä, osoittaa, kuinka tärkeänä Jumala pitää rukousta. Hän muistuttaakin: ”Jos rukous on niin tärkeää Jumalalle, sen pitäisi olla tärkeää myös meille.” 

 

”Herra, opeta meitä rukoilemaan” 

Jeesuksen opetuslapset olivat saaneet lapsuudestaan saakka opetusta rukoilemisesta niin kotonaan kuin synagogassa. Siitä huolimatta he eivät osanneet mielestään rukoilla niin kuin pitäisi; he huomasivat avuttomuutensa kuunnellessaan Jeesuksen rukouksia. Luukas tiivistää tilanteen seuraavasti: 

”Jeesus oli eräässä paikassa rukoilemassa. Kun hän oli lopettanut, eräs hänen opetuslapsistaan sanoi: ’Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti rukoilemaan.’”11 

Silloin Jeesus opetti heille Isä meidän -rukouksen eli Herran rukouksen, josta tuli kristinuskon tunnetuin rukous. Matteus lisää opetuksen yhteyteen Jeesuksen varoituksen rukoilemiseen liittyvistä lieveilmiöistä, kuten tekopyhyydestä ja tyhjien sanojen hokemisesta.12

 

 

      Jumala on luvannut kuulla rukouksemme.

 

Tuskin kukaan rehellinen rukoilija haluaa kerskua rukoilemisen taidoillaan. Joku voi olla taitava selittämään rukouksen teorioita, mutta hartaimmankin rukoilijan on tunnustettava, että hänen rukoilemisensa on puutteellista. Apostoli Paavali tiedosti ihmisen rukouksen vajavuuden. Hän päätyi siihen tosiasiaan, ettei hänelle itselleenkään ole selvää, mitä ja miten rukoilla. 

Kirjeessään roomalaisille Paavali toteaakin yksiselitteisesti, että rukoilemisessa on turvauduttava Pyhän Hengen apuun.13 Samassa luvussa hän opettaa myös Jeesuksen esirukouspalvelusta: ”Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on kuollut, onpa hänet vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme.”14 

 

Yhteisellä asialla 

Vajavaisesta rukoilemisen taidostamme huolimatta Jumala on luvannut kuulla rukouksemme.15 Hän myös vastaa niihin omalla suvereenilla tavallaan. Esimerkkinä mainittakoon seurakunnan yhteinen rukous Pietarin puolesta, jonka kuningas Herodes oli vangituttanut. 

Luukkaan mukaan seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen puolestaan.16 Vastaus tuli niin nopeasti, että se yllätti rukoilijat. Kun palvelustyttö Rhode tunnisti vapaaksi päässeen Pietarin äänen oven takaa, hän juoksi iloissaan kertomaan siitä rukoilijoille. Yllättävää oli, että nämä eivät kuitenkaan uskoneet vaan väittivät tytön olevan järjiltään. 

Myönteistä Pietarin ystävien rukouksessa oli se, että he olivat aidosti sitoutuneita rukoilemaan Jumalaa Pietarin puolesta. Sen sijaan epäselväksi jää, uskoivatko he todella, että Jumala vastaa ja puuttuu asioihin; vaikka rukousvastaus seisoi oven takana, he epäilivät. Mahdollisesti heillä oli ennakko-odotus siitä, miten Jumala vastaisi heidän rukouksiinsa. 

Esimerkki haastaakin rukoilijaa varautumaan siihen, että Jumala vastaa rukouksiin omalla tavallaan – ei välttämättä omien odotustemme mukaisesti. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Jumalan antama rukousvastaus on aina parempi kuin se, mitä osaamme edes odottaa.17 

Joka tapauksessa Pietarin vapautuminen seurakunnan esirukouksen johdosta oli ensimmäinen opetus kristilliselle uskovien yhteisölle siitä, mitä yhteinen rukous voi saada aikaan. Jokaisella kristillisellä yhteisöllä on oikeus vedota Jeesuksen lupaukseen: 

”Vielä minä sanon teille: jos kaksi teistä maan päällä sopii keskenään mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”18 

 

Sitoutuminen kantaa hedelmää 

Esimerkiksi yhteisen rukouksen merkityksestä nykyaikana sopii 1900-luvun alussa syntynyt maailmanlaajuinen helluntailainen herätysliike. Se oli nimittäin vastaus moniin eri kirkkokuntiin ja kristillisiin yhteisöihin kuuluvien uskovien yhteiseen rukoukseen; laajat kansainväliset ja yhteiskristilliset rukouskampanjat edelsivät herätyksiä. Vuonna 1896 Chicagossa ilmestynyt Homiletic Review -lehti kehotti noin sataatuhatta seurakuntaa rukoilemaan herätystä. Kuusi vuotta myöhemmin englantilaisen Keswick-liikkeen rukoussopimuksen johdosta perustettiin lukematon määrä rukouspiirejä Englannissa, Walesissa, Intiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. 

Lundin yliopiston dosentti Efraim Briem kirjoitti 1920-luvulla edellä mainittuun herätykseen valmistaneesta vaiheesta. Hän kertoi, että kaikkialla evankelisessa maailmassa oli pidetty rukouskokouksia herätyksen puolesta, muodostettu pieniä rukouspiirejä ja levitetty satojatuhansia kappaleita kansainvälisen raamatunlukuseuran painamia kortteja, joissa kehotettiin rukoilemaan herätystä. Briemin mukaan syntynyttä herätystä kutsuttiin helluntailiikkeeksi. 

Myös Suomi pääsi osalliseksi maailmanlaajuisesta herätyksestä, sillä 1900-luvun alussa monilla paikkakunnilla koettiin hengellisiä herätyksiä Suomen Lähetysseuran järjestämien evankelioimiskokousten yhteydessä. Herätysten voimakkain vaihe koettiin vuosina 1906 ja 1907. Tähän hengelliseen liikehdintään kuului myös Hannulan herätyksen nimellä tunnettu liike, joka vaikutti Lounais-Suomessa. 

Kirkollisen Kotimaa-lehden vuoden 1908 lokakuun numerossa julkaistu rukousvetoomus auttanee ymmärtämään yhteisen rukouksen merkitystä. Vetoomuksen allekirjoittajina oli 19 luterilaisen kirkon erilaisissa johtotehtävissä toimivaa henkilöä. Vetoomus koski Suomen Lähetysseuran 50-vuotisjuhlavuotta, jota juhlittaisiin vuonna 1909: 

Suomen Lähetysseuran johtokunnan vetoomus, kun Lähetysseura täyttää 1909 tammikuun 19. päivänä 50 vuotta. 

”Suomen kirkon paimenet, piispamme ja pappimme ovat tämän seuran henkiin herättäneet ja rakkaudella ja lämmöllä sen työtä edistäneet. Näin ollen pyydämme Suomen kirkon papiston panemaan toimeen joko mainittuna juhlapäivänä tai missä se ei käy päinsä, seuraavana sunnuntaina mieluimmin päiväjumalanpalveluksen yhteydessä juhlallisen kiitos- ja rukoushetken tuon edellä mainitun merkkitapauksen johdosta, jotta päivä tulisi juhlapäivänä Suomen seurakunnissa vietetyksi. – Pyydämme, että tuona juhlahetkenä erityisesti ja yksimielisesti rukoiltaisiin Pyhän Hengen vuodatusta kansamme, lähetystyön ja työntekijäin ylitse, jotta parannuksessa ja uskossa meidänkin kansamme ja kirkkomme voisi Herran tahtoa maailman evankelioimiseksi tästä lähtien toteuttaa suuremmalla innolla, voimalla ja uhrautuvaisuudella kuin tähän asti ––.” 

Todennäköisesti luterilaisissa seurakunnissa eri puolilla Suomea noudatettiin esitettyä vetoomusta ja rukoiltiin yksimielisesti Pyhän Hengen vuodatusta kansamme, sen tekemän lähetystyön ja seurakuntien työntekijöiden ylle. 

Tämä esirukous oli sopusoinnussa niiden monien rukousten kanssa, jotka edelsivät myös Kiinassa tapahtunutta herätystä: eri lähetysseuroja edustavat lähetystyöntekijät esittivät samankaltaisia rukouksia kerääntyessään yhteisiin kokouksiin Kuling-nimiselle Kiinan paikkakunnalle. 

Vuoden 1908 alkupuolella Suomen Lähetyssanomia -lehti kertoi suomalaisten lähettien ikävöivän ja rukoilevan herätystä. Vastauksia lähetyssaarnaajien rukouspyyntöihin alkoi tulla muutamissa osissa Kiinaa, ja herätyksen merkkejä alkoi näkyä myös Suomen Lähetysseuran työalalla.

 

 

Herätys saavutti Suomen 

Monet läheteistä kokivat henkilökohtaisesti Pyhän Hengen vuodatuksen. Ensimmäinen henkikasteen saaja oli Oskar Puutula, joka sai olla ”helluntaitulen sytyttäjänä” muiden lähettien keskuudessa. Puutulan kokema Pyhän Hengen kaste, johon liittyi kielillä puhuminen, tapahtui syksyllä 1911, vähän ennen norjalaisen helluntaisaarnaajan T. B. Barrattin Suomessa pitämää kokoussarjaa, joka johti helluntaiherätyksen syntymiseen maassamme. 

Hedelmää tuotti myös Kotimaa-lehden rukousvetoomuksessa ehdotettu rukous Pyhän Hengen vuodatuksesta Suomen kansan ylle: vuosina 1911–1912 syttyi herätyksiä norjalaisen saarnaajan Albert Lunden kokouksissa, joita pidettiin monessa luterilaisessa kirkossa. Vuonna 1912 alkoivat herätyksen tuulet puhaltaa helluntailiikkeen järjestämissä kokouksissa, joissa monet kokivat Pyhän Hengen kasteen ja puhuivat kielillä. Helluntailiike levisi pian kansan keskuuteen eri puolille Suomea. 

Kirkot eri puolilla maailmaa eivät olleet kuitenkaan valmiita ottamaan vastaan Pyhän Hengen vaikuttamaa herätystä. Monet torjuivat herätyksen piirissä esiintyneitä karismaattisia ilmiöitä, kuten kokemuksia Pyhän Hengen kasteesta, kielillä puhumista ja profetoimista. 

Miksi Pyhän Hengen vaikuttama herätys, joka mitä ilmeisimmin oli rukousvastaus kristittyjen rukouksiin, ei kelvannut kirkoille? Todennäköisesti siksi, että rukoilijoiden ennakkokäsitykset ja odotukset herätyksen luonteesta poikkesivat Jumalan antamasta rukousvastauksesta. 

Jumala haluaa olla meille Jumala. Siksi hän toivoo, että hänen eteensä tuodaan kaikki asiat. Näin tehdessämme osoitamme, että luotamme hänen kaikkivaltiuteensa, viisauteensa ja armoonsa. Rukoillessamme Jumalaa osoitamme myös, että hän on elämämme lähde. 

 

Teksti on toimitettu ja löytyy kokonaisuudessaan kirjoittajan kirjasta Kutsu ylistämään ja palvomaan (Aikamedia 2016). 

 

 

Viitteet: 1) 1. Moos. 4:3–4. 2) 1. Moos. 4:26. 3) Ilm. 22:20. 4) Ps. 141:2. 5) Ilm. 5:8. 6) Luuk. 1:8–10. 7) Ps. 141:1–2. 8) 2. Moos. 30:34. 9) Hepr. 10:19. 10) Ps. 24:3–4. 11) Luuk. 11:1. 12) Matt. 6:5–8. 13) Room. 8:26–27. 14) Room. 8:34. 15) Ps. 4:4, 10:17, 28:6, 31:23; 1. Piet. 3:12. 16) Ap.t. 12:5. 17) Ef. 3:20. 18) Matt. 18:19–20.

 



UUTISET