Uuden testamentin johtajuus on palvelemista

Keskustelua naisen asemasta seurakunnassa nimitetään melko yleisesti keskusteluksi naisjohtajuudesta. Tässä keskustelussa olisi kuitenkin hyödyllistä pitää mielessä johtajuuden ja aseman välinen ero. Lyhyesti sanoen: johtajuus ei ole sama kuin asema. Asema ei takaa vielä johtajuuden olemassaoloa, ja toisaalta käytännön johtajuus ei edellytä muodollista johtajuusasemaa seurakunnassa eikä muuallakaan. Tästä syystä puhuttaessa seurakunnan johtajuudesta on tärkeä tarkastella myös johtajuuden suhdetta asemaan.

Parhaassa tapauksessa asian pohtiminen auttaa ymmärtämään johtajuutta sekä syventää näkemystä siitä, mistä keskustelussa naisen asemasta on loppujen lopuksi kyse.

Johtajuus on vaikuttamista

Jos johtajuutta ja johtamista määritellään yhdellä sanalla, tuo sana on vaikuttaminen. Muita johtajuuteen olennaisesti kuuluvia elementtejä ovat muun muassa yhteisöllisyys, suhde, muutos, voimaannuttaminen ja seuraaminen.

Johtajuus merkitsee vaikuttamisprosessia. Sen kautta johtaja säätelee yhteisön saamaa tietoa, muokkaa sisäisiä rakenteita ja vaikuttaa toiminnan tuloksiin. Johtaminen puolestaan sisältää niitä toimintoja, joilla johtaja vaikuttaa ryhmään tai yhteisöön. Johtajuus on siis prosessi ja johtaminen vaikuttamista.

Nämä perusmääritelmät sopivat hyvin myös hengelliseen johtajuuteen, vaikka silloin on vielä erikseen määriteltävä, mitä hengellisyydellä johtajuuden yhteydessä tarkoitetaan. Sillä viitataan eri yhteyksissä usein esimerkiksi seurakunnan tai muun kristillisen yhteisön johtamiseen, johtajan johtamistapaan tai persoonaan, hengellisyyden johtamiseen, opetuslapseuttamiseen – tai näihin kaikkiin yhdessä.

Huomionarvoista on, että sen enempää johtaja kuin vaikuttaminenkaan eivät tässä johtajuuden määrittelyssä edellytä muodollista valta-asemaa.

Johtajuuden yhteisöllinen luonne

Johtajuus on aina yhteisöllistä. Näin jopa silloin, kun puhutaan niin sanotusta itsensä johtamisesta, sillä sekin määräytyy henkilön sosiaalisesta todellisuudesta käsin.

Johtajuuden sosiaalisesta luonteesta johtuen johtajuus ei synny ainoastaan johtajan persoonasta tai tekemisistä. Suuret saavutukset ja onnistumiset luetaan usein johtajan ansioiksi, ja onhan johtajalla niissä oma tärkeä osuutensa. On kuitenkin hyvä muistaa, että hyvästäkin johtajuudesta seuranneet saavutukset ovat varsinaisesti seuraajien – yhteisön jäsenten – aikaansaannosta ja johtajan omat ansiot lopputulokseen nähden enemmän välillisiä.

Onkin aivan oikein todettu, että johtajan tehtävänä ei ole tehdä itse suuria asioita vaan saada toiset tekemään niitä. Näin onnistuneessa johtamisessa korostuu koko ryhmän toiminta.

Organisaatioiden johtajuustutkimuksessa keskityttiin pitkään tarkastelemaan vain johtajaa. Syntyi piirre- ja suurmiesteoria, joka kiinnitti huomion johtajan henkilökohtaisiin taitoihin ja tekemiseen. Vasta myöhemmin on ymmärretty tarkastella laajempaa toiminnallista yhteyttä ja vuorovaikutusta johtajan ja hänen seuraajiensa välillä.

Todennäköisesti myös seurakunnassa pääsisimme usein parempaan tulokseen käytännön johtamisessa ja johtajuuden ymmärtämisessä, jos johtajan tekemisen ja persoonallisuuden sijasta keskittyisimme tarkastelemaan seuraajia, heidän motivaatiotaan ja muita ihmisten kehityksen kannalta keskeisiä tekijöitä. Silloin olisi myös hyödyllistä pohtia, miten niihin pystyy parhaiten vaikuttamaan.

Johtaminen edellyttää suhteiden hoitoa

Yhteisöllisenä ja sosiaalisena vaikutusprosessina johtajuuden olennainen tekijä on johtajan ja seuraajan välinen suhde. Kuten kaikki ihmissuhteet, myös johtajuussuhde on luonteeltaan moniulotteinen. Siihen vaikuttavat johtajan ja alaisen lisäksi muut ihmiset ja ympäristötekijät, ja siksi tämä suhde on jatkuvan muutoksen paineessa. Sekä johtajalla että seuraajalla on siitä oma tulkintansa, ja siksi johtajuuden kokonaisuus pysyy osittain eri osapuolille tuntemattomana. Johtajuuteen liittyvät suhteet eivät ole yksinomaan johtajan itsensä hallinnassa. Tämän monimutkaisen luonteen vuoksi johtajuutta kutsutaankin usein ennemminkin taiteeksi kuin tieteeksi.

Olennaista johtajuussuhteelle on, että sen on oltava hyödyllinen kaikille osapuolille. Siksi johtajuussuhteessa painottuvat esimerkiksi henkilökohtaisten tarpeiden huomioiminen,  motivointi, älyllinen stimulointi ja henkilökohtainen konsultointi.

Onko johtajalla seuraajia vai alaisia?

Koska johtajuus on toisiin ihmisiin vaikuttamista, se edellyttää seuraajia. Eräs hyvin osuva sanonta kuuluu: ”Jos kuvittelet johtavasi, mutta kukaan ei seuraa sinua, olet vain kävelyllä.”

Todellinen seuraaminen on eri asia kuin jonkun alaisena oleminen. Alaisen velvollisuus on noudattaa esimiehen antamia ohjeita ja tehdä ne työsuoritukset, mitä on sovittu. Seurakunnassa nöyrä kristitty tekee, kuten pastori tai vanhimmisto toivoo johtuen heidän asemastaan yhteisössä. Tällainen tekeminen ei kuitenkaan välttämättä ulotu sovittuja velvollisuuksia laajemmalle. Henkilö noudattaa esimiehen tai pastorin käskyjä, koska näin pitää tehdä tai muuten palkanmaksu loppuu tai vapaaehtoistyö annetaan jollekin toiselle.

Todelliseen seuraamiseen taas kuuluu se, että seuraaja sitoutuu vapaaehtoisesti johtajan arvomaailmaan, tavoitteisiin ja menetelmiin. Seuraaja ottaa omakseen johtajan näyn ja pyrkii toiminnallaan samoihin tavoitteisiin. Seuraamista luonnehtii kokonaisvaltaisuus: siihen kuuluvat arvot, näky ja vapaaehtoinen sitoutuminen. Alaisena olemiseen riittää, että tekee vain velvollisuutensa. Käytännössä joku henkilö voi pitää johtajanaan eri ihmistä kuin sitä, jonka alainen hän on. Eikä tätä ilmiötä esiinny vain tavallisissa työyhteisöissä, sitä tavataan myös seurakunnassa.

”Seuraaja valitsee itselleen johtajan”

Uudessa testamentissa alaisen ja seuraajan välinen ero tulee esille monissa konkreettisissa kuvauksissa. Esimerkiksi Pietarista, Johanneksesta ja Jaakobista kerrotaan: ”He vetivät venheen maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.”1 Toisaalla sadanpäällikkö selittää omaa esimiehen asemaansa Jeesukselle: ”Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”2

Näissä kuvauksissa näkyy selvästi alaisen ja seuraajan välinen ero: esimies valitsee alaisen tehtävään, mutta seuraaja valitsee itselleen johtajan eli hänet, ketä haluaa seurata. Kukaan ei voi aseman tai muun perusteella pakottaa toista ihmistä seuraamaan itseään. Vaikka erilaisilla keinoilla voisikin saada toisen toimimaan haluamallaan tavalla, todellinen seuraaminen on aina seuraajalähtöistä. Tässä mielessä seuraajat ovat samanlaisia kuin kadehtijat: ne pitää itse ansaita.

Huolimatta siitä, että asema ei ole sama asia kuin johtajuus, asema kuitenkin liittyy johtajuuteen. Näiden kahden välinen suhde ei ole kuitenkaan mitenkään yksiselitteinen.

Yksi tapa ymmärtää asemaa on nähdä se johtajuuteen liittyvän auktoriteetin perustana, kuten esimerkiksi osaaminen, persoona ja karismaattisuus. Aseman heikkous auktoriteetin perustana on siinä, että se jää loppujen lopuksi melko irralliseksi itse johtajuudesta ja johtamisesta. Näin varsinkin silloin, jos aseman haltijalla ei ole johtajuuden vaatimia persoonallisia edellytyksiä. Vaikka asema antaa tietyt mahdollisuudet vaikuttaa ihmisiin ja asioihin, sen perusteella ei voi vielä olettaa, että ihmiset automaattisesti seuraisivat aseman haltijaa.

Asema voi olla muodollinen tai epämuodollinen, mutta se on osa yhteisön virallista tai epävirallista hierarkkista rakennetta ja sosiaalisia suhteita. Siihen liittyy esimerkiksi sellaisia asioita kuin titteli, arvo ja valta.

Yhteisöissä, kuten myös seurakunnissa, on virallisesti nimettyjä johtajia. Tämän nimityksen perusteella heillä on oma asemansa ja siihen kuuluva muodollinen auktoriteetti velvollisuuksineen ja etuineen. Mutta yhtä lailla seurakunnista löytyy myös epävirallisia johtajia, joilla ei ole muodollista asemaa mutta joilla siitä huolimatta on suuri vaikutus muihin seurakunnan jäseniin. Asema antaa muodollisen ja luonnollisen perustan johtajuuden ilmenemiselle mutta ei takaa, että johtajuutta olisi olemassa.

Uusi testamentti ei korosta hierarkkisuutta

Varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa johtajuus jaetaan usein ihmis- ja asiajohtamiseen tai johtamiseen ja hallintoon. Vaikka tämä jaottelu on jossain määrin harhaanjohtava, se auttaa ymmärtämään johtajuuden eri puolia.

Asioita johdettaessa luodaan suunnitelmia, rakenteita ja periaatteita. Asiajohtaminen ei ole luonnollisesti kokonaan irrallaan ihmisten johtamisesta, mutta sen luonne on tämän suhteen välillinen. Olennaista on pitää mielessä, että vaikka asioita voi hallita muodollisesta asemasta käsin, ihmisiä ei voi hallita samalla tavoin. Heitä pitää johtaa.

Asemaan liittyy läheisesti hierarkkinen ajattelu, jossa hierarkia merkitsee organisatorista järjestäytymistä, arvoasetelmaa tai esimerkiksi vallan jakautumista. Hierarkia on luonnollista, ja kuten luonnossa, myös yhteisöllisen elämän ja toiminnan järjestäytymisessä syntyy aina jonkinasteinen hierarkia. Johtajuus liitetään tyypillisesti hierarkian ylemmille tasoille; mitä korkeampi asema henkilöllä on organisaatiossa, sitä suurempi johtaja hän on.

Seurakunnallisessa elämässä ja johtajuudessa on kuitenkin huomioitava, että Uuden testamentin johtajuutta käsittelevät tekstit eivät korosta hierarkkisuutta, eikä se esiinny niissä läheskään aina positiivisessa merkityksessä.

Jeesus teki selvän eron aikansa uskonnollisten johtajien ja opetuslasten välillä.3 Hän vierasti suuria titteleitä ja korosti uskovien tasa-arvoisuutta ja toinen toisensa palvelemista. Tunnustettu hierarkia vallitsee ihmisten ja Jumalan välillä, mutta ihmiset ovat keskenään veljiä ja sisaria.

Kun Sebedeuksen pojat halusivat varata itselleen tärkeimmät paikat Jumalan valtakunnassa,4 Jeesus toi esille keskeiset johtajuuteen liittyvät erot Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Jumalan valtakunnassa johtajuus on palvelemisessa – ei hallitsemisessa, herruudessa tai korkeissa asemissa.

Seurakunta – palveleva kansanliike

Uuden testamentin mukaan seurakunnassa vallitsee yleinen pappeus. 5 Paavalin käyttämät ruumis-, morsian- ja rakennusmetaforat seurakunnasta eivät ensisijaisesti painota organisaatiota tai ihmisten välistä hierarkiaa. Niissäkin tunnistetaan Kristuksen asema päänä, sulhasena ja perustuksena, mutta ruumiin, morsiamen tai rakennuksen sisäistä hierarkiaa nämä metaforat eivät korosta.

Uudessa testamentissa seurakunnan toiminnan ajatellaan tapahtuvan armolahjojen kautta, joilla jokainen jäsen palvelee toinen toistaan. Johtajuuteen liittyvät tehtävät, kuten opettajat, paimenet ja apostolit, ovat armolahjoja muiden lahjojen joukossa.6 Niiden saajien tulee palvella muita seurakuntalaisia.

Seurakunnassa valittiin jäseniä tiettyihin tehtäviin,7 koska käytännön elämässä on noussut tarve kyseiselle tehtävälle. Näissä tapauksissa näyttää kuitenkin korostuvan enemmän tehtävä ja sen hoitaminen kuin asema itsessään tai hierarkia.

Johtajuus syntyy aina määrätyssä asiayhteydessä, ja siksi seurakunnallista johtamista pohdittaessa on kiinnitettävä huomiota myös seurakunnan luonteeseen. Muuten voi käydä niin, että omaksumme huomaamattamme seurakuntaan siihen huonosti sopivaa ajattelua ja toimintatapoja.

Paikallisseurakunta on ekklesia eli seurakunnan kokous tai jonkin paikkakunnan kristittyjen muodostama joukko, joka on Jumalan valtakunnan konkreettinen ilmentymä omalla paikkakunnallaan. Seurakunta on siis ryhmä ihmisiä – ei ensisijaisesti organisaatio, rakenne tai toiminta, jolla on tietty olemisen tarkoitus.

Voisimmeko siis ajatella seurakunnan olevan perusluonteeltaan lähempänä organisatorisia piirteitä sisältävää kansanliikettä kuin varsinainen hierarkkinen organisaatio? Kansanliikehän on tyypillisesti jonkin asian ympärille syntynyt, löyhästi organisoitunut joukkoliike, jonka jäsenillä on vahva yhteenkuulumisen tunne. Kansanliikkeelle ominaista on sen tehtävä, ei rakenne, ja sama painotus pitäisi olla myös seurakunnassa.

Edellä käsitellyistä teksteistä käy ilmi, että seurakunnallinen johtaminen on siis ennen kaikkea palvelemista. Palvelemiseen kuuluu toisen auttaminen, mahdollistaminen ja hyväksi toimiminen. Palveleva johtajuus nostaa seuraajan johtajuuden keskiöön.

Paavalin kehotus ”tehdä pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön”8 on oleellinen seurakunnallisessa johtamisessa. Paavalin esittämä ajatus korostaa pyhien palvelemista niin, että jokainen löytää ja pääsee toteuttamaan omaa kutsumustaan. Lähtökohtana ei tällöin ole seurakunnan toiminta ja sen tarpeet, vaan seuraaja ja hänen lähtökohtansa.

Toisin sanoen ihminen ei ole seurakuntaa varten, vaan seurakunta ihmistä varten.


Viitteet:

1) Luuk. 5:11.
2) Luuk. 7:8.
3) Matt. 23:1–12.
4) Matt. 20:20–28.
5) 1. Piet. 2:5.
6) Room. 12:6–8; Ef. 4:11.
7) Ap. t. 6:1–6; 1. Tim. 3:1–13; Tit. 1:5–9.
8) Ef. 4:12.

Lähteet:
Bennis, W. 2009. On Becoming a Leader. Basic Books.
Lord, R.G. & Brown, D.J. 2003. Leadership Processess and Follower Self-Identity. Lawrence Erlbaum.
Ruohotie, P. 2001. Johtamisen sosiaaliset ja affektiiviset ulottuvuudet. Julkaisematon artikkeli.
Salminen, E. O. & Toivanen, T. 2011. Palveleva Johtajuus. Aikamedia


Markku Ojaniemi

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Iso Kirja -opiston opettaja.



51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja