Tiede ei kykene kiistämään ihmeiden mahdollisuutta


Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock
Viime vuosisatojen aikana länsimaissa on hyökätty raskaalla tykistöllä ihmeiden mahdollisuutta vastaan. Kristittyjen uskoa Raamattuun, joka on täynnä kuvauksia yliluonnollisista asioista, on alettu kuvata lapselliseksi ja vanhentuneeksi jäänteeksi
esitieteelliseltä ajalta.

Klassista kristinuskoa kritisoineen saksalaisteologi Rudolf Bultmannin (1884–1976) kuuluisin sanoin: ”On mahdotonta käyttää sähkövaloja, radiolähettimiä ja modernia lääketiedettä sekä samaan aikaan uskoa Uuden testamentin maailmaan, joka on täynnä henkiä ja ihmeitä.”

Varsinkin seurakuntien nuoret joutuvat koulumaailmassa kohtaamaan yliluonnollisuuden olemassaoloa koskevan haasteen. Olisi kuitenkin väärin sanoa, etteivä myös aikuiset kohtaisi ongelmia tässä asiassa esimerkiksi työpaikoilla. Kristityillä ei kuitenkaan pitäisi olla mitään hävettävää, koska Jumalaan uskovalla ei ole syytä epäillä ihmeiden mahdollisuutta.

Tuttu ilmiö Raamatusta

Raamatunlukija kohtaa pyhän kirjan lehdillä useita kertomuksia, joita ei voi kuvata muuten kuin sanalla ”ihme”. Maailman luominen (1), enkelin sotilaallinen toiminta suurta armeijaa vastaan (2), Jeesuksen neitseellinen syntymä (3), useat ihmeteot (4)  ja Jeesuksen ruumiin ylösnousemus (5) — joitain esimerkkejä mainitakseni — ovat aitoja ihmeitä, joita ei voisi tapahtua ilman Jumalan toimintaa.

Mutta mistä ihmeissä on kysymys? Vaikka käsitteen merkitys saattaa kuulostaa itsestään selvältä, se on ollut hankalasti määriteltävissä. Yksi ensisilmäyksellä varsin osuvalta tuntuva muotoilu on sanoa, että ”ihme on Jumalan aktiivista maailman kulkuunpuuttumista”. Tämä määritelmä on kuitenkin ongelmallinen, sillä se viittaa epäsuorasti sellaiseen näkemykseen, jonka mukaan Jumala on kyllä luonut maailman mutta ei normaalisti ole sen kanssa missään tekemisissä.

Tästä deismiksi kutsutusta näkemyksestä poiketen Raamattu kuvaa Jumalan aktiivisena toimijana, joka ylläpitää maailmaa sanallaan ja voimallaan, (6) Parempi tapa määritellä ihme onkin seuraava: ”Ihme on Jumalan harvinaisempi tapa puuttua maailman kulkuun tarkoituksenaan osoittaa valtansa ja voimansa ihmisille.”

Brittiläinen kristitty kirjailija ja ajattelija C. S. Lewis (1898–1963) aloittaa kirjansa Ihmeet (Kirjapaja 2016) lyhyellä viittauksella henkilöön, joka oli nähnyt aaveen. Ennen tapahtumaa henkilö ei uskonut aineettomien henkien olemassaoloon eikä hän uskonut niihin
tapauksen jälkeenkään: hän selitti kokemuksen hallusinaatiolla.

Lewis tekee esimerkistä sen huomion, että jos henkilö ajattelee jo filosofisella tasolla, että ihmeet eivät ole mahdollisia, silloin kokemuksetkaan eivät vakuuta häntä. Henkilö, jonka ajatusmaailmassa ei ole tilaa ihmeille, ei usko niihin, vaikka kuollut heräisi eloon hänen silmiensä edessä. Näin ollen filosofian tulee edeltää kokemuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että asiaa on pohdittava myös järjellä. Pelkät esimerkit tapahtuneista ihmeistä eivät aina riitä vakuuttamaan ihmisiä.

Valistuksen uudet aatteet

Länsimaissa puhe ihmeistä alkoi saada osakseen rajua kritiikkiä 1600–1700-luvuille tultaessa. Fyysikko Isaac Newtonin (1642– 1726) tieteelliset julkaisut paljastivat mekanistisen maailman, jota ohjasivat rautaiset luonnonlait. Aluksi ajatus maailmasta suurena kellokoneistona tulkittiin vahvaksi todistukseksi Jumalan olemassaolon puolesta, mutta pikkuhiljaa uusi maailmankuva alkoi kääntyä tätä näkemystä vastaan.

Jos ja kun maailmankaikkeus oli mahdollista nähdä kellokoneistona, joka toimi täysin omavaraisesti, kellosepälle ei ollut tarvetta.

Juuri tänä ajanjaksona esille nousi edellä kuvattu teologinen näkemys, deismi. Deismin mukaan on siis olemassa Jumala, joka on luonut maailman mutta jonka hän on jättänyt pyörimään oman onnensa nojaan. Jumala on olemassa, mutta hän ei toimi maailmassa aktiivisesti.

On helppo ymmärtää, miksi tällänäkemyksellä oli useita teologisia seurauksia. Yksi looginen johtopäätös oli todeta, että ihmeet ovat mahdottomia.

David Hume — skeptisyyden soihdunkantaja

Tuskin kenenkään muun ajatukset ovat antaneet enempää aineksia skeptisyyden liekkeihin,
kuin skotlantilaisen filosofin David Humen (1711–1776). Vuonna 1748 hän julkaisi kuuluisan teoksensa Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä (engl. An Enquiry Concerning Human Understanding), johon on hän kirjoitti lyhyen osion ihmeistä. Kirjan seurauksena Humen
katsottiin osoittaneen ihmeet mahdottomiksi. Humen väitteiden näennäinen nokkeluus oli muotoilla ihmeen merkitys luonnonlain rikkoutumiseksi. Hume kirjoittaa: ”Ihme on luonnonlakien rikkomista, ja koska vankka ja muuttumaton kokemus on näyttänyt nämä lait toteen, todistus ihmettä vastaan on tämän tosiasian perimmäisen olemuksen nojalla yhtä täydellinen kuin mikä hyvänsä kuviteltavissa oleva kokemukseen perustuva väite.”

Kaikkien ihmisten yhtenäinen kokemus on siis esimerkiksi osoittanut, että kuolleet henkilöt pysyvät kuolleina. Joskus kuolema voi olla epätavallinen, esimerkiksi tilanteessa, jossa näennäisesti hyväkuntoinen nuori mies menettää yhtäkkiä henkensä. Silti kukaan ei Humen mukaan ole koskaan havainnut, että kuollut ihminen olisi palannut elävien kirjoihin kaksi
päivää kuolemansa jälkeen.

Filosofiassa Humen esittämiä väitteitä on käsitelty paljon ja niissä on huomattu ilmeisiä heikkouksia. Ensiksikin Hume on varmasti oikeassa siinä, että mikäli on olemassa jokin ehdoton ihmeiden mahdollisuuden kiistävä yhtenäinen kokemus, toisin sanoen, jos ihmeitä ei koskaan ole tapahtunut, silloin niitä ei myöskään ole tapahtunut. Mutta onko ihmisten kokemus todella yhtenäinen? Maailmassa on tällä hetkellä satoja miljoonia ihmisiä, jotka väittävät nähneensä tai kokeneensa ihmeen.
Tai mitä tulee kuolleiden henkiin heräämiseen, kaikki Uuden testamentin kirjoittajat väittävät, että Jeesus Kristus nousi todella kuolleista.

Mitään ”vankkaa ja muuttumatonta” kokemusta ei siis ole olemassa.

Luonnolakien rajallinen perspektiivi

Toiseksi huomiota on kiinnitetty Humen näkemyksiin luonnonlaeista.

Nykyään juuri kukaan ei määrittele luonnonlakeja Humen tavalla. Luonnonlait eivät nimittäin kerro, miten asiat tulevat aina tapahtumaan, vaan ne ovat eräänlainen raportti tai kuvaus siitä, miten asiat näyttävät sujuvan silloin, kun mikään yliluonnollinen tekijä ei puutu asioihin.

Jos kaikki maailman tapahtumat tapahtuisivat suljetussa laatikossa, luonnonlait kuvaavat, miten tämä suljettu maailma toimii. Mutta jos tämä laatikko on avoin ja Jumala puuttuu asioiden kulkuun, luonnonlait eivät enää päde. Tämä johtuu siitä, että jos Jumala päättää tehdä ihmeen, järjestelmä ei enää toimi suljettuna, eivätkä luonnonlait päde normaalilla
tavalla.

Kouluissa pätevät ennalta päätetyt lukujärjestykset, mutta rehtori voi tarvittaessa tehdä päivän ohjelmaan muutoksia. Alvin Plantinga (s. 1932), yksi tämän hetken arvostetuimmista
kristityistä filosofeista, on sanonut, että ajattelevilla ihmisillä ei ole mitään ongelmia tilanteissa, jossa Jumala jakaa meren kahtia, muuttaa veden viiniksi, herättää kuolleen henkilön tai vaikka luo raamattukoulun keittiön eteiseen täysikokoisen hevosen. Näin
siitä syystä, että näissä tilanteissa ei ole kysymys suljetusta järjestelmästä, jota luonnonlait kuvaavat, vaan Jumalan aktiivisesta puuttumisesta maailman kulkuun.
 
Luonnonlait eivät toisin sanoen kykene ennustamaan Jumalan toimintaa.

Paikkansapitämätön uskomus

Tavallisen kansan keskuudessa on syvälle juurtunut ajatus, että tiede on osoittanut, ettei ihmeitä tapahdu. Myös monet nykyajan oppineista ovat väittäneet, että perinteinen ihmeen käsite on yhteensovittamaton modernin luonnontieteen kanssa. Esimerkiksi kuuluisa uusateisti Richard Dawkins (s. 1941) on todennut, että ihminen ei voi pitää kiinni tieteellisistä käsityksistä ja samaan aikaan uskoa hengellisiin ja yliluonnollisiin asioihin. Onko tiede siis osoittanut ihmeet mahdottomiksi?

Tällaiseen näkemykseen sisältyy useita heikkouksia. On selvää, että tiede itsessään on hyvä
tapa saada selville, miten maailma toimii. Tieteen piirissä on eletty kulta-aikaa viimeiset viisisataa vuotta, ja uutta teknologiaa on kehitetty ennennäkemättömällä tavalla. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että tiede ei ole kaikkivoipa.

Tämä johtuu siitä, että tieteen rajojen ulkopuolelle jää useita osa-alueita, joita tieteelliset kokeet eivät voi osoittaa sen enempää todeksi kuin epätodeksi. Esimerkkeinä voitaisiin mainita vaikkapa matematiikka ja eettiset kannanotot.

Tiede ei voi edes periaatteessa todistaa matemaattisen päättelyn pätevyyttä. Mikään tieteellinen testi ei voi osoittaa, että 1+1=2. Sen sijaan tieteentekemisessä nojataan
siihen oletukseen, että matematiikka toimii. Samalla tavalla tieteen pohjalta ei voida tehdä
eettisiä kannanottoja. Koeputki ei anna vastausta siihen, onko oikein tappaa syntymätön lapsi tai tehdä kansanmurha.

 On hyvä ymmärtää, että tiede auttaa meitä selvittämään melko tarkasti, miten asiat toimivat luonnollisessa maailmassa silloin, kun mikään yliluonnollinen ei puutu asioiden kulkuun. Tiede itsessään ei kuitenkaan voi koskaanpoissulkea ihmeitä – mikään tieteellinen testi ei voi edes periaatetasolla osoittaa, että yliluonnollisia asioita ei voi tapahtua.

On siis kaksi eri asiaa todeta tutkivansa asioiden luonnollisia syitä kuin todeta, että asioille ei voi olla muita selityksiä kuin luonnolliset syyt. Tällainen kannanotto ei ole tieteellinen, vaan filosofinen.

Janne Saarela

Viitteet:
1) 1. Moos. 1.–2. 2) 2. Kun. 19:35. 3) Matt. 1:18–25. 4) mm. Mark. 2:1–12; Joh. 11:1–44. 5) 1. Kor. 15:4. 6) Ps. 104:14; Matt. 5:45; Hepr. 1:3.


Silminnäkijät: ihmeitä tapahtuu

Skeptinen suhtautuminen ihmeisiin on näkynyt jo kauan myös Uuden testamentin tutkimuksessa. Raamatussa esiintyvät ihmeet ovat filosofi David Humen aikoinaan esittämistä lähtökohdista käsin ohitettu legendoina tai tarinoina. Tämäntapaista suhtautumistapaa on kuitenkin alettu kyseenalaistaa rajusti viime aikoina myös akateemisten tutkijoiden keskuudessa.

Mainitsemisen arvoinen on vuonna 2011 ilmestynyt Uuden testamentin professorin Craig Keenerin (s. 1960) kirja Miracles — The Credibility of the New Testament Accounts (suom. Ihmeet — Uuden testamentin kertomusten luotettavuus). Tämä 1200-sivuinen tiiliskivi on yksi merkittävimpiä ihmeitä käsitteleviä teoksia, joka aiheesta on koskaan kirjoitettu.

Kirjassa Keener esittää tutkimuksiin ja silminnäkijälausuntoihin nojautuvia huomioita, jotka kyseenalaistavat skeptisen suhtautumisen ihmeisiin. Tosiasia on, että tälläkin hetkellä maailmassa elää satoja miljoonia ihmisiä, jotka väittävät kokeneensa ihmeen.

Tutkimusten mukaan pelkästään helluntailaisissa ja karismaattisissa piireissä yli 200 000 ihmistä väittää olleensa silminnäkijänä yliluonnollisen ihmeen sattuessa. Eräiden tutkimusten mukaan noin 90 prosenttia kristinuskoon kääntyneistä miljoonista kiinalaisista on antanut kääntymyksensä syyksi yliluonnollisen ihmeen kokemisen.

 Näin valtavan silminnäkijätodistusten joukon ohittaminen toteamalla ”ihmeitä ei tapahdu” on silmien ummistamista todellisuudelta.


null

OSASTOT
    Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
    Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
    Seurakuntien perustajille uusia verkostoja
    Tutkimus: Kutsumustyössä myös haittoja